Ah, ollapa jälleen pikkukersa. Suuret perhejuhlat ovat ehkä eniten lasten mieliin. Väite ei ehkä kuitenkaan pidä täydellisesti paikkaansa tämän leffan kohdalla. Jodie Fosterin komediassa lapset tahtovat pois juhlista jo ennen aikuisväestöä. Se on tavallaan aivan ymmärrettävää, jos kalkkuna tuhoaa äidin ja sitä rataa…
Kiitospäivän ateria – tuo amerikkalaisuuden yhdeksäskymmenesviides kulmakivi. Sille kokoontuvat myös Larsonit. Matkallaan vanhempiensa luo Claudia Larson (Hunter), juuri työstään potkut saanut ja teini-ikäisen tyttärensä (Danes) tempauksista huolestunut äiti, on jo valmiiksi hermoromahduksen partaalla. Paikan päällä vanhemmat (Bancroft & Durning) nahistelevat jatkuvasti, Tommy-veli (Downey Jr.) esittelee uuden seksuaalisesti poikkeavan ystävänsä ja Gladys-täti (Chaplin) kadottaa viimeisetkin ruuvinsa.
Fosterin elokuvassa vallitsee hallittu kaaos, josta on hauska havaita tuttuja elementtejä. Jokainen, joka on kokenut ainakin – ellei kiitospäivää niin – yhdet häät ja hautajaiset, voi tunnistaa siitä perhe-/sukujuhlien hilpeimpiä katastrofeja. Kaiken melskeen takana on myös sanomaa, viitteitä siihen, minkä vuoksi kiitospäivää tai joulun juhlapäiviä yleensä vietetään. Elokuva ei silti saarnaa mitään. Pintapuolisesti ruuvit pysyvät kohtuulöysällä koko elokuvan ajan. Fosteria ei aivan heti mieltäisi ainakaan näyttelijätöidensä perusteella tällaisen ”sotkun” ohjaajaksi. Toisaalta…
Pääosassa nähtävä Holly Hunter on hivenen liian asiallinen ja kuivakka osaansa, mutta kaiken häslingin keskellä näitä piirteitä tuskin havaitsee. Bancroft ja Durning ovat rooleissaan meheviä, kuten konkareilta odottaa saattaa. Robert Downey Jr. tekee Tommynä yhden uransa onnistuneimmista töistä. Sen lisäksi leffassa on vielä toinenkin tärkeä 😉 asia, minkä vuoksi se kannattaa nähdä. Nimittäin Steve Guttenberg. Eivätkö kaikki olekin ihmetelleet minne tuo kikkarapää joutui Poliisiopisto 4:n jälkeen?
