80-luku vaihtui 90-luvuksi suuren lamakauden myötä. Osuvasti samaiselle vuodelle 1990 sijoittuu Aki Kaurismäen ”työläistrilogian” lohduton päätösosa Tulitikkutehtaan tyttö.
Tulitikkutyttötehtaan tyttö on Kaurismäkeä vähäsanaisimmillaan ja synkimmillään. Dialogi on riisuttu lähes kokonaan pois ja päähenkilö Iiriksen yksinkertaisen ja täysin työhön nojaavan elämän paino on laskettu puntariin punnittavaksi. Parhaiten tämä näkyy elokuvan alun jatkumossa siirryttäessä tulitikkujen valmistuksen täysin tunteettomasta liukuhihnaprosessista Iiriksen oman elämän täydelliseen tyhjyyteen.
Tulitikkutehtaan tytön tarina on paitsi kuvaus totaalisesta varjoissa elämisestä ja Iiriksen sisällä lohduttomasti palavasta halusta olla jotakin muuta, mikä sitten näkyykin tuhoisana naiiviutena (Iiris mm. etsii yhden yön suhteesta jotakin pitempikestoista, taakkansa murtavaa pelastajaa), mutta myös veikeä syrjähyppy murhailun puolelle. Simppeli tarina saa lopussa absurdeja käänteitä Iiriksen ylitettyä tietyn rajan, jossa paskaa ei enää vain jaksa kantaa.
Terävin tragikomiikka maistuu parhaimmillaan synkkyydelle, baarinnurkassa salaa vuodatetulle kyyneleelle. Ja koska tämä reiluun tuntiin mahdutettu leffa hehkuu samaista tiedä Itkeäkö vai nauraa -tunnetta, on se kaikessa pelkistetyssä tehtaan ja elämän varjojen kuvauksessaan onnistunut palanen elokuvaa. Kati Outinen tulkitsee onnistuneesti, Vesa Vierikkö loihtii yllensä paskiaisen viitan, miljöö tiivistää jotakin tavattoman suomalaista ja kaiken lisäksi Reijo Taipale laulaa lurauttaa Satumaan, jonka kaiho kruunaa kokonaisuuden.
”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois…”
