Maailma on syntinen paikka ja ihminen oman mielensä tuotteistettu arvaamaton kuolemankone. Näin ainakin antaa ymmärtää ranskalainen ohjaaja Gaspar Noé elokuvassa Irréversible-Syntiset (2002), joka on luultavasti yksi kaikkien aikojen moraalisin matka ihmismielen sysimustaan ajatusmaailmaan. Lukuisissa maissa korkeimmat ikärajat taakseen saanut Irréversiblessä nähtävä väkivalta on sen verran julmaa – ja jopa sairasta muutamssa kohdassa, että ikärajat ainakin ovat osuneet kohdilleen.
Vuonna 2002, hieman ennen Cannesin elokuvajuhlia valmistunut Irréversible sai valmistuttutuaan kriittisen vastaanoton, (enkä yhtään ihmettele, että miksi). Sitä ei kuitenkaan mollattu, vaan enemmänkin kritisoitiin, että miten tälläistä voi elokuvassa näyttää. No, eipä ainakaan Hollywood ole heti Irréversiblestä remakea vääntämässä, sillä tässä nähtävät, koettavat ja kuultavat asiat ovat kaukana jenkkien tuottamasta massasta, mutta Euroopan kulttuurissa saa näköjään näyttää ihan kaiken.
Elokuvan rakenne on erinomainen. Noén käyttämät kamera-ajot ovat kuulemma pisimmät koskaan, sillä kerralla on kuvattu yksi kokonainen otos ja näin yksi kokonainen tapahtuma seurataan alusta loppuun. Kaksi vanhempaa miestä juttelee asunnossaan niitä näitä ja viereisessä homobaarissa on sattunut jotain ikävää. Seuraavassa kohtauksessa Marcus (Cassell) yrittää etsiä paikallista homobaaria kovan raivon alla yhdessä ystävänsä Pierren (Dupontel) kanssa. Hetkeä aiemmin kaksikko oli suurissa juhlissa Marcucsen tyttöystävän Alexin (Belluci) kanssa. Ilo muuttuu pian suruksi, suru raivoksi ja lopulta raivo sadismiksi ja siinä vaiheessa paluuta ennalleen ei enään ole.
Irréversible – Syntiset on rankka elokuva sekä fyysisesti, että henkisesti, joten aivan herkemmille katsojille tätä ei heti kannata lähteä näyttämään. Gaspar Noén kuvaama väkivalta on sen verran rajua ja kuvottavaa katsottavaa, että itseänikin muutamassa kohdassa pisti todella mietityttämään, kuinka muutama sekuntti voi muuttaa ihmistä täysin. Vastakohdaksi Noé kuvaa lopulla myös ihmisen valoisia puolia ja antaa hieman valoa synkälle odyseijalle. Pitkään monissa osotteissa kohuttu n. 10 min kestävä raiskauskohtaus on yksi elokuva-historian vastenmielisempia kohtauksia, jonka Noé kuvaa kaikessa rauhassa mitään kaunistelematta. Samalla linjalla käydään myös alussa, kun Marcucsen raivo saa homobaarissa erään miehen naaman uuteen muotoon ja tuonkin kohdan mukilointi tuntuu kotisohvalle asti. Jälki on enemmän kuin rumaa.
Gaspar Noé on saanut elokuvaansa loistavat näyttelijät, jotka tekevätkin roolinsa varsin huolella. Vincent Cassell on sopivan arvaamaton Marcus, jonka raivo muuttaa miestä entistä enemmän, vaikka lopulla hän on vain tavallinen taviainen. Monica Bellucci heittää todella voimakkaan suorituksen Alexin roolissa, johon on tarvittu suuri annos fyysistä kestävyyttä ja kovat hermot. Albert Dubotel on puolestaan hieman rauhallisempi ja yrittää auttaa rauhoittamaan Marcusta, mutta pidemmän päälle hänkin joutuu väkivallan tekoon mukaan. Pienessä roolissa esiintyvä Jo Prestia on sadistinen pahis ”Lapamato”, joka pahoinpitelee kenet tahansa ilman syytä. Näiden näyttelijöiden roolisuoritukset ovat sen verran voimakaat, että niillä pystyttäisi yhden sähkövoimalan.
Kokonaisuutena Irréversible – Syntiset on sanoin kuvailemattoman julma kuvaus rodusta nimeltä ihminen. Epäkonventionaalisen kerrontansa, loistavan kameratyön ja erinomaisten näyttelijöiden siivittämä Irréversible on lähes täydellinen kritiikki ihmismielen pahuutta vastaan.
