Mike Judge on paitsi anarkistisen Beavis & Buttheadin luoja ja monipuolinen äänipuhuja, myös varsin tarkkanäköinen sosiaalinen havainnoitsija. Idioluutio on osoitus siitä ja iskee katsojaansa napakalla satiirilla ja karmaisevalla tulevaisuusvisiolla joka on orwellilaisen karmaiseva, mutta hykerryttävän hauska.
Joe (Luke Wilson) ei ole mikään ruudinkeksijä, vaan istuu perseellään arkistohoitajana asevoimien palveluksessa. Rita (Maya Rudolph) ei hänkään ole mikään neropatti, joten nämä kaksi laitetaan puhtaina keskivertoihmisinä kryosäilytyskokeeseen. Sitten pieni sattuma painaa päälle ja nämä kaksi unohtuvat säilöön puoleksi vuosisadaksi ja voice-over (Earl Mann) selittää lakonisesti ihmislajin rappiota. Tuohon rappioon herää Joe, huomaa olevansa maailman älykkäin ihminen ja kyseinen maailma on liian typerä edes totellakseen kyselemättä ja presidentti Camacho (Terry Crews) on entinen WWF-mestari ja monia muitakin tapauksia on sattunut.
Luke Wilson on Keijo Keskiverto ja jopa hänen melkoisen passiivinen persoonansa ja vähäinen älynsä on kovilla typeryksien tulevaisuudessa ja mielenterveys joutuu raastavaan koetukseen. Maya Rudolph on samalla tavoin keskivertopersoona joka sopeutuu paremmin typeryksien maailmaan. Dax Shepard tulevaisuuden lakimiehenä, Frito Pendejona taas repii komediaa olemalla tyhmä, joskin häntä Mike Judge käsittelee lämpimällä, hyvittävällä otteella. Terry Crews revittelee presidenttinä ja muita henkilöitä käsitellään tehokkaan satiirisesti. Myös älykkäitä ihmisiä joiden passiivisuuden syytä koko maailman rappio on.
Pelottavinta on kuitenkin tulevaisuuden rappeutuneen maailman kuvaus. Henkisen rappion syöverit ovat syvät ja yltiökapitalismi on kyynisesti tyhmentänyt ihmiskunnan ja turha kuvitellakaan että ääriyksityistäminen olisi säästänyt tekijänsä. Isoa Kapitalismia edustava ’Brawndo’ on aivan yhtä typerästi toheloiva kuin kaikki muukin. Karmeaa dystopiaa kuitenkin pehmennetään huumorilla ja loppukin saadaan onnelliseksi.
Kauhistuttava dystopia typeryksien maailmasta missä rahvas ei ole kuningas ja tyhmyys haluaa sirkusta eikä todellista muutosta. Huumori pehmentää hirvittävyyttä, mutta lopputulos on silti hykerryttävä ja toimiva. Ajoittainen hidastelu kuitenkin vaivaa kokonaisuutta.
