Venäjällä kuohuu ja kuohunta ei ole pelkästään sisäistä. Sen takia ohjusvene USS Alabama lähtee merelle ja sitä komentaa kapteeni Frank Ramsey (Gene Hackman), vanha ja kokenut merikarhu. Vene saa uuden ykkösupseerin, komentaja Ron Hunterin (Denzel Washington) joka on sivistynyt ja korkeasti koulutettu mies. Vastakohta karhealle merikarhulle ja tehtävän edetessä alkaa tulla vaikeita tilanteita ja henkilökohtainen konflikti kehittyy pahaksi. Teräsputki meren alla on huonoja uutisia ja kun siihen lisää tietoisuuden siitä mihin sen pitää ruveta ja pätkivän komentoketjun niin katastrofi joka kulkee nimellä Tahtojen Taistelu on valmis alkamaan ja Damokleen miekkana kieppuu ydintuho.
[I]Purppuravyöhyke[/I] vaikuttaa sukellusveneleffakliseiden kolehtilaatikolta ja sitä värittää vanhanaikaisempi kapinaleffojen klisemyrsky, mutta sillä on puolellaan toinen tosiasia: se on kiistattoman viihdyttävä kokonaisuus. Käsikirjoitus lähtee ydinaseiden hätiköidystä käytöstä ja antiikkisuudesta huolimatta se on oikeasti pelottava ajatus. Tony Scottin ohjaustyö jää jokseenkin laihaksi miljöön suhteen, mutta joka tapauksessa tarina etenee rivakasti ja keikkumatta. Mielenkiintoa lisää myös se että kumpaakaan konfliktin osapuolta ei esitetä yksipuolisesti ja Scott huoletta käsittelee tarinaa elokuvan ehdoilla.
Denzel Washington ensimmäisessä pääroolissa luo nuoren, kyvykkään ja kovapäisen upseerin joka pääsee nopeasti hyviin väleihin varsinaisen työn tekevän lihasosuuden kanssa, mutta ei ole kykenemätön kovia päätöksiä tekemään. Hän noudattaa ohjesääntöä tarkalleen. Toinen ensimmäisen pääroolin Gene Hackman antaa sen taatun perustuksen näyttelijätyölle karheana, mutta kokemuksen opettamana merikarhuna joka tekee asioita omalla tavallaan ja suurin osa upseeristosta on hänelle tuttu. Hän noudattaa ohjesääntöä tarkalleen. Kahden hienon näyttelijän suorituksien sävyjä voisi analysoida ja pohtia loputtomiin, mutta Allekirjoittanut kieltäytyy siitä. Hackmanin ja Washingtonin repivä konflikti peittää alleen sen että muut hahmot jäävät parhaimmillaan ohuiksi arkkityypeiksi.
Lähtökohta on vanha ja käsikirjoituskin nähty aiemminkin, mutta toimiva (mutta mekaaninen) ohjaus ja kaksi erinomaista näyttelijää varmistaa viihdearvon. Mitään elämää suurempaa ei luvassa ole, mutta vajaa kaksi tuntia nykimätöntä jännitystä ja enempää ei vaadita.
