Kehutun ja palkitun ohjaajan Lasse Hallströmin kehuttu ja palkittu elokuva Elämäni koirana sijoittuu johonkin 1950-luvun Ruotsiin. Päähenkilö Ingermar on vajaa kymmenvuotias poika joka asuu äitinsä ja isoveljensä kanssa pienessä kylässä Ruotsissa. Äiti on sairaalloinen ja väsynyt, eikä asiaa varsinaisesti helpota se, että pojat – etenkin Ingemar – järjestävät kaikenlaista huolta äidilleen. Ingemar kyllä rakastaa äitiään tavattoman paljon, mutta pojan luonteeseen kuuluu ne jatkuvat tahattomat kommellukset.
Äidin sairastelun vuoksi pojat joutuvat asumaan pitkiä aikoja sukulaisten luona, poissa kotoa. Ingemarin osoitteeksi tulee Gunnar-enon koti, jossa hän kaikesta päätellen viihtyy hyvin. Äidin kuoltua tästä tulee hänelle sitten se ihan oikea koti.
Ingemarilla on myös koira, nimeltään Sickan. Sitä Ingemar rakastaa, kenties yhtä paljon kuin äitiään. Ja senkin Ingemar menettää.
Kuulostaa surulliselta? Kieltämättä elokuvan perusluonne on surullinen. Pikku-Ingemar ei tosiaankaan ole saanut niitä parhaita lähtökohtia elämäänsä, mutta kaikesta huolimatta elokuvaa johdattaa iloinen, elämänmyönteinen ja positiviinen vire.
Gunnar-eno on hieman hassu, mutta tulee hyvin toimeen Ingemarin kanssa. Oikeastaan kaikki elokuvan hahmot ovat jotenkin omituisia. Ehkä se johtuu siitä, että tuohon aikaan noilla mailla kaikki ihmiset olivat omituisia. Todennäköisemmin kuitenkin siitä, että kuvaan on haluttu saada nimenomaan kymppivuotiaan Ingemarin näkökulma, joka on tosiaan elämänhalua, maailman kummastelua ja mielikuvitusta täynnä.
Elokuva koostuu pääasiassa eräänlaisista tuokiokuvista Ingemarin elämästä. Mikään tapahtuma ei tunnu mitenkään ratkaisevalta käänteeltä, ei edes äidin kuolema. Se on vain yksi hetki elämässä. Enemmänkin leffa kuvaa sitä, miten pieni lapsi käsittelee elämää ja kuinka hän hakee paikkansa tässä maailmassa.
Elokuvan Ruotsi näyttää aivan 50-luvun ruotsilta. No okei, on sinne muutama virhe sattunut, esim. asioita joita ei ollut 50-luvulla olemassakaan. Nämä jätän kuitenkin kunkin omaan seurantaan, niillä kun ei varsinaisesti ole mitään merkitystä minkään asian suhteen. Näyttelijäsuoritukset eivät ole mitenkään mieleenpainuvia, vaikka niissä ei suoranaisesti mitään vikaakaan ole. Yksittäiset roolityöt vain jäävät niin sanotusti tarinan alle. Musiikista jäi mieleen erityisesti moneen kertaan soitettu “Far! Jag kan inte få upp min kokosnöt” jonka M.A.Numminen on tehnyt tunnetuksi täällä Suomessa.
Elämäni koirana on ansainnut täysin kaiken sen kiitoksen mikä sen kohdalle on satanut. Elokuvassa on paljon ajattelemisen aihetta, unohtamatta sen taidokasta kuvausta 50-luvun Ruotsin pienen kyläyhteisön elämästä.
