Viimeistään siinä vaiheessa, kun korviin kantautui tieto, että Benicio Del Toro oli kiinnitetty The Wolfmanin 2k-version tähdeksi, toivonkipinät projektia kohtaan alkoivat kyteä. Olihan vuoden 1941 The Wolf Man osoittautunut Universalin Monsteriboksin parhaimmistoon kuuluvaksi. Sen kehnoissa maskeerauksissa piili sellainen potentiaali, että osaavan ohjaajan käsissä ihmissuden mystisyydestä voitaisiin leipoa mitä onnistunein kauhupätkä.
Vaan kannattiko tuo odotusten kasaaminen ja toivo väkevän uusioversion näkemisestä?
Ei.
On valtaisa järkytys huomata, miten halvalla tavalla tuotantotiimi on suostunut hypähtämään jokaiseen halvimpaan ansakuoppaan. Uusioversioissahan mahdollisuus on juuri siinä, että klassikosta säilytetään oikeat osat, korvataan puutteet ja päivitetään puitteet nykyaikaisen tekniikan ihmeiden myötä. Jurassic Parkin kolmannen osan mäiskeestäkin vastannut Joe Johnston tiimeineen sen sijaan on päätynyt riisumaan karvaisen olennon kokonaan mystisyydestä ja siitä valtaisasta surusta, joka tuossa hirviössä asusti. Syntynyttä aukkoa itse tarinassa ja hahmoissa on sitten yritetty paikata lyömällä tehostetta ja äänihelvettiä joka toiseen kohtaukseen. Näin The Wolfmanista tulee yksi persoonaton kauhukuva muiden persoonattomien kauhukuvien keskelle.
Parhaimmillaan lyömätön Del Toro on nyt jo alkujaan toivottomassa tilanteessa, eikä Anthony Hopkinsin väsyneisyys, tietty roolin välityömäisyys, ainakaan helpota asiaa. Emily Bluntin Gwen on vain haalea kiiltokuva lavasteiden keskellä. Del Toron roolisuoritus näyttää loppujenlopuksi siltä, miltä elokuva itse: hän yrittää, mutta hyvin pian käsikirjoituksen rajallisuus tulee vastaan, ja sitä mukaa loppuu myös suurin läsnäolo. Niissä kohdissa, joissa sankarimme pitäisi herätä täynnä pelkoa ja tuskaa omasta täysikuunaikaisesta kauhistuttavuudestaan, elokuva suorastaan liukuu tyhjäkäynnillä odottaen epätoivoissaan seuraavaa veriroiskeista mättökohtausta.
Ja hei, niitä veriroiskeita piisaa. Andrew Kevin Walkerin (suuretkin kaatuvat joskus!) kynäilemä tarina on kasattu vahvasti efektipitoisen tappoilottelun varaan. Inflaatio pukkaa nopeasti päälle, etenkin kun miksaus (ainakin leffateatterissa) tuntuu olevan sellaista, että hevoskärryn paikalle saapuminen vastaa normisotaleffan pomminryminää. The Wolfman ei siis rauhoitu missään vaiheessa. Käsikirjoitus töksähtelee täysikuusta aina täysikuuhun epäloogisena tarinasekopallona, ja niinpä koko pätkä tuntuu olevan yhtä täydenkuun alla suoritettavaa verenvuodatusta, vaikka ihmissudella tulisi kai olla se ihmismäinen puolikin. Ja kuka on sanonut, että se susimainen puoli on näin yksiulotteinen, ääntä nopeampi ja täysin järjetön tappaja?
Usein tasaisuuteen taipuvaisen Danny Elfmanin soundtrack ei sekään loista, joskin luo ihan kivat puitteet 1800-luvun loppuun sijoittuvalle silvonnalle. Jos onnistuneita osasia tiiraillaan (vaikka sillä John Talbotin kaukoputkella), niin Hugo Weaving on leffan ykkösonnistuja. Tyylikkäissä pulkkareissa piileskelevä herra vetää Jack The Ripper -tutkimuksista mukaan kuvioihin vedetyn Abberlinen osansa kunnialla lävitse. Toiseksi ”leffantekijäksi” osoittautuu loogisesti itse täydenkuun kaihoon ja kalvakkuuteen perustuva mysteerisyys. Eihän edes Tehoste-Johnston voi onnistua kadottamaan sellaista määrää huumaavaa voimaa! Siksipä kahden tähden ja yhden kauniisti mollottavan kuun arvoisen leffan katsoo kertaalleen hyvässä seurassa ilman pahaa mieltä. Mutta todellakin tietoisena siitä, että hommasta tuli susi vasta remake-pureman myötä.
