Välillä näkee elokuvia, jotka muuttavat käsityksesi elokuvasta taiteen lajina. Ikävä kyllä nuo elokuvat ovat enimmäkseen järkyttävän huonoja paskakasoja, joilla ei ole minkäänlaista meriittiä millään tasolla ja jotka saavat mielessäsi pyörivät pahimmatkin painajaiset vaikuttamaan suunnattoman nautinnon hetkiltä. Silti, kaikki nuo on kuitenkin katsonut sillä mielellä että niiden katsominen ei ole kaduttanut allekirjoittanutta koskaan, ei katsomisen aikana eikä sen jälkeen. Niistä on aina löytynyt jotain, joka jää mieleen hyvällä, vaikka ovatkin olleet täyttä sontaa. Olen nyt sitten yhden kokemuksen rikkaampi, sillä olen kohdannut elokuvan, jonka näkeminen kaduttaa minua enemmän kuin mikään muu elämäni aikana tekemä tai tekemättä jäänyt asia.
Tässä Joe D’Amaton ohjaamassa absoluuttisen tuskan mestariteoksessa – jota myös Porno Holocaustiksi haukutaan – ei ole sitten yhtikäs mitään hyvää. Jos Erotic Nights of the Living Dead oli taistelupari D’Amato-Eastmanin kesälomaelokuva, Porno Holocaust on sen jälkiseuraus: aukkoja muistissa, laahaava ajattelu, jumalaton päänsärky, viikon takaiselta viinalta haiseva iho, oudot mustelmat, täplikäs nakki ja aivan helvetisti kutiavat munakarvat. Riippuu myös kännistä ja paikasta missä loma on vietetty, mutta mukana saattaa olla myös jostain kumman syystä aivan uskomatonta kipua – tai nautintoa, riippuu ihmisestä – kun istuu alas.
Elokuva alkaa jo ah niin upealla funk-tunnuskappaleella, joka on ehkä elokuvan ainut hyvää lähentelevä elementti. Tosin sekin alkaa ärsyttää aika komeasti, mitä pidempään hyvin tympeä autossa kuvattu alkuintro jatkuu. Sitten tapaamme viiksekkään miehen, joka italiaksi ilman tekstityksiä jokin saari jotain zombeista kauniita naisia vähissä kuteissa mustaa makkaraa ylämummoon ja lihapiirakan väliin ekstramausteilla.
Tuon enempää ei juonta tarvitse selittää, koska eihän tässä nyt hyvänen aika sellaista ole. Puhumista ja panemista sen sijaan riittää. Jos Joe D’Amato kuvitteli että puhuminen on maailman tylsin asia ja paneminen maailman mahtavin asia, hän olisi sekä oikeassa että väärässä. Kun kyse on kuitenkin elokuvasta josta odottaisi jonkinlaista tarinankerrontaa, voi todeta että hän on valinnut väärin sillä homma on levinnyt reisille kummassakin suhteessa. Draamapuoli on kömpelöä ja toistaa tismalleen samaa kaavaa kuin Erotic Nights of the Living Dead: puhutaan ja pannaan noin tunti ja sitten on muka tapahtuvinaan jotain ja palataan panemiseen hetkeksi, kunnes ihan aikuisten oikeasti tapahtuu jotain. Erona tässä vain on se, että se on toteutettu vielä ankeammin vaikka tässä ihan luonnollista parittelua onkin.
Jos tosiaan ei käynyt vielä selväksi, niin kyllä, tässä on ihan oikeaa panemista. Ei mitään päällekkäin tai sivuttain hankaamisbullshittiä, ihan totisella lihan hedelmällä tässä herkutellaan. Ja voihan helvetti kuinka huonosti ja laiskasti D’Amato sitä ohjaa. En nyt rupea arvioimaan tätä pornona, koska vaikuttaisin sitä kirjoittaessa aivan tolkuttomalta ylianalysoivalta pervolta, mutta sanotaan näin että mielikuvitusta visvaista rakkauspyssyä lukuun ottamatta hommassa ei ole tippaakaan. Okei, enpä tästä nyt mitään Joe D’Amaton näkemystä Kama Sutrasta tai Tuhannen ja yhden yön tarinoista odottanutkaan, mutta Porno Holocaustin panokohtausten – tai ylipäänsä koko elokuvan – katsominen on yhtä mahtavaa tekemistä kuin ajatus ostariräkälän voimakkaalla urean aromilla varustetussa miesten vessassa rakkauden tekeminen. Lisäksi vielä tekninen osaaminen on D’Amaton elokuvien puolesta rimanalitus: kuvaus on tylsää, leikkaus on puolivillaista eikä äänitekninen puolikaan vakuuta.
Miten ajatukseni tästä väärällä tavalla hirvittävästä teoksesta voisi tiivistää? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Elokuvana tämä on aivan uskomattoman heikko kasa paskaa eikä pornonakaan tämä ole mistään kotoisin. Toisin sanoen, elokuva ei toimi. Se on rikki. Se on rei’itetty kondomi, Viagraksi luultu plasebo, siveysvyö, hodari ilman mausteita… Lista jatkuu. Joka tapauksessa, Porno Holocaust aiheuttaa ärtymystä ja ihmetystä siitä miksi tällaisia elokuvia on tehty.
