Stars and stripes, You know. Nyt Travolta, tuo vanha parkettien partaveitsi vetää tanssiaskelien sijaan kättä lippaan. Kenraalin tytär on murhantutkimus trilleri joka sijoittuu armeijan tukikohtaan. Näyttelijoinään suhteellisen nimekäs kaarti, pieni perverssi ote juonessa, no johan luulis irtoavan leffan tynkää.
Aikaisemmin mm. Con Air-rytistelyn ohjannut Simon West ei ainakaan vielä ole oppinut temppuja joilla rakennetaan kestävä jännäri. Homma ei pysy kuin osittain kasassa löyhän tarinan kuljettelun myötä. Näin on saatu aikaiseksi taas jälleen kerran keskinkertainen hollykylän tuotos.
Travolta on oma luku sinänsä. Tarantinon uudelleen nostama lanteen pyörittäjä vääntää varsinkin leffan alkupuolella sellaista roolityötä että hirvittää. Ollaan oikein ”undercover” tukikohdassa ja heitetään punaniskahillbillyaksentilla peiteroolissa läppää. Kauheata katseltavaa, no onneksi se on vain alussa, jonka jälkeen roolihenkilö saa olla oma itsensä. Tässä vaiheessa katsoja on jo siinä tilassa, että kaikki menee läpi. Tällaiset tapaukset pistää vain miettimään onko Travolta oikeastaan näyttelijä? Vai jopa Nero. Voi olla ettei loppupeleissä kumpaakaan.
No, kun kyseessä on tällainen militaarille maaperälle liitetty tarina niin senhän arvaa kuinka isänmaallista paatosta meininki välillä tuppaa olemaan. Johnny-boyn sormi ei todellakaan osoittele kohti diskopalloa vaan omaa lippaa tehden kunniaa kun lippua vedetään salkoon. Oikein niinkin jaloa aatetta kuin tasa-arvoa tuohon sotaväen miehiseen maailmaan saadaan tämän rainan myötä ympättyä. Ei toimi kuitenkaan tälle katsojalle. Pottapäät on aina potta päitä. Aamen.
