Vuonna 1991 Chuck Norriksen uran parhaat hetket olivat jo takanapäin. Sellaiset leffat kuten Invasion U.S.A ja Delta Force olivat mennyttä elämää, ja Chuck innostuikin näyttelemään veljensä Aaron Norriksen typerääkin typerämmissä action-filmeissä. Tämä on niistä ensimmäinen ja rimaa alitetaan niin paljon että maan alle mennään.
Chuck Nor… tai siis Cliff Garret niminen kyttä joutuu korruptoituneen työparinsa (Michael Parks) ampumaksi. Hän selviää ampumisesta, mutta Garretin pomot haluavat hänen soluttautuvan Danny Grogan nimisenä palkkatappajana mafiapomo Marco Lugannin (Al Waxman) jengiin päästäkseen käsiksi siten toiseen, erään kanukkilaisjengin rikollispomoon (Salim Grant). Soppaan lusikkansa tunkevat ärsyttävä pikkupoika Tim jolla on ongelmia paikallisten kovanaamapoikien kanssa ja Cliffin ex-partneri jolla on pirullinen suunnitelma takataskussa…
Jo alkumetreillä homman nimi on selvä. Sen sijaan että huumepoliisit pidättäisivät ketään, kaikki ammutaan sen enempiä kyselemättä. Vaikka realistisuus ei näissä elokuvissa se ydin olekkaan niin jonkin sortin maalaisjärkeä olisin tähän leffaan kaivannut. Tim-pojan sivutarinan myötä Chuck opetti meille että väkivalta on jees ja että kiusaajia täytyy kyykyttää heidän omilla aseillaan, eli nyrkeillä. Kukaan ei koskaan kuitenkaan elokuvan aikana kertonut Timille miten asian voisi hoitaa niin, että väkivallan kierteen voisi välttää. Chuck ei tällaisesta välitä. Chuckin elämänohje näyttää olevan, erään elokuvan otsikkoa lainatakseni, ”turpiin vaan ja onnea.”
Näyttelemisestä ei varmaan tarvitse edes mainita. Chuck on se sama puupölkky, oli kohtaus mikä hyvänsä. Rispektit annan kuitenkin hänen erittäin muhkeasta takatukasta, josta tulikin elokuvan ainoa tähti. Dialogi ja etenkin sen ulostuonti on kaikille näyttelijöille tässä leffassa (ja etenkin Chuckille) todella ala-arvoista. Al Waxman jäi mieleen miehenä, jonka yksikään oneliner ei naurattanut. Johtuiko se yksinkertaisesti onelinereiden huonoudesta, vai siitä että Waxmanin pallinaama ärsytti minua koko leffan ajan, mene ja tiedä. Varmaa on vain, että kukaan näyttelijöistä ei ole mihinkään Royal Shakespeare Companyyn pääsemässä.
Mitä tästä leffasta oikein sitten voi sanoa? No ei oikeastaan mitään. The Hitman on muutamaa ärsyttävää yksityiskohtaa huolimatta täysin mauton, hajuton, persoonaton ja harmaa elokuva, joka tuntuu rakkaudella tehdyn campin sijasta liukuhihnatuotteelta. Se on järkyttävä kasa sitä itseään, paskaa, sontaa, kackelsbergiä, miksi ikinä sitä haluatkin kutsua. Kehotan siis kaikkia välttämään tätä elokuvaa kuin ruttoa koska se on iso harmaa aukko, jonka jälkeen ihmettelet että mihinköhän ne puolitoista tuntia minun elämästäni nyt oikein menivätkään.
