Vahakabinetti oli elokuvahistorian ensimmäinen 3D-raina, eli ilmestyessään melkoinen kansan kauhistuttaja. Näkemäni kopio oli kuitenkin se tylsä ja tavallinen kaksiulotteinen versio. Höh.
Henry Jarrod (kauhuelokuvan suuri mies Vincent Price) on suunnitellut itselleen nätin vahakabinetin. Kun äijän elämäntyö tuhoutuu tulipalossa muutamassa sekunnissa, kaikki luulevat Jarrodin kärtsänneen tuhkaksi teostensa mukana. No eipä sittenkään! Jarrod ilmestyy takaisin kuin tyhjästä, ja avaa uuden näyttelyn – kauhukabinetin. Murhia alkaa ilmaantua, ja uuden kabinetin hahmot muistuttavat kummasti kadonneita ruumiita. Hmm…
Vahakabinetti täyttää kaikki vanhan, vängän kauhukuvan kriteerit: hullu proffa, hönö kätyri nimeltä Igor ja kiehuva loppurutistus. Juoni liikkuu tosin turhan hitaasti, ainakin nyt 50 vuotta myöhemmin, kun on helppo arvata, miten tämmöinen leffa etenee. Ihan charmikkaat käänteet messissä kuitenkin on, vaikkei raina enää väristyksiä irrotakaan.
Carolyn Jones kikattaa ärsyttävästi, eikä muu remmikään tee mitään mielettömän upeaa duunia – ihan mukiinmenevää kyllä. Price on toki Äijä, muttei hänkään tunnu pääsevän roolissa ihan täyteen loistoonsa. Itse vahahahmot ovat omiaan luomaan kunnon kauhuskenaariota esille.
Suomessa kauhufilkka pistettiin aikoinaan peräti esityskieltoon, kun taas nyt vaikkapa lopussa nähtävä mieletön kasvot rikki-erikoisefekti lähinnä naurattaa. Onneksi kyseessä on kuitenkin pelkkä nautittava popkornileffa, jonka ei tarvitsekaan olla elämää suurempi elokuvaelämys. Kertakatsontana Vahakabinetti toimii ihan näppärästi ja viihdyttää prikulleen puolitoista tuntia.
