Jokainen Disneyn renessanssivuosina televisiota katsonut vanha jermu varmaankin muistaa sarjan nimeltä Hopon poppoo. Kyseessähän oli yksi monista mikkihiirifirman yrityksistä uudelleenbrändätä vanhoja tuotoksiaan nuoremmalle yleisölle, tässä tapauksessa 80- ja 90-luvun alun välisenä aikana syntyneille lapsille ja nuorille. Tuo kyseinen sarja sijoittui tuolloin aivan tavalliseen länsimaiseen naapurustoon, jossa Hessu Hopon ja Mustan Pekan perheet elävät värikkään arkista naapuri-idylliään kaikkine hassuine pienine kommelluksineen 40- ja 50-lukujen aikuisemmalle yleisölle suunnattujen animoitujen lyhäreiden hengessä. Itse muistan kyseisen sarjan olleen ajan henkeen vähän liiankin turvallista katsottavaa, mutta makunsa kai kullakin.
Joku jossain joskus koki mainitun konseptin toimivan erinomaisesti kokonaisen kokoillan elokuvan pohjana. Tai ei aivan, tapahtumat vain piti viedä kodista tien päälle, jättää pois turhia hahmoja ja siirtää tapahtumat ajallisesti turvallisesta lapsuudesta angstiseen ja eksistentiaaliseen teini-ikään. Idean filmatisoinnin tarinalle antoi vielä tuolloin Disneyllä työskennellyt Jeffrey Katzenberg, joka löysi eräällä kohtalokkaalla automatkalla itsensä sekä yhteyden etäiseksi jääneeseen tyttäreensä. Uskokaa tai älkää, tämä leffa jopa pääsi teattereihin asti, muttei ollenkaan menestynyt: varsinaista Disney-klassikkoa vaatimattomammalla budjetilla tehtyä tuotosta verrattiin armotta aikansa valioihin, ja yleisön tuomio oli lopulta karu. Nykyisen kulttistatuksensa Hopon poppoo ansaitsikin vasta myöhemmin fyysisten julkaisujen kautta.
Hopon poppoo alkaa kuin mikä tahansa tyypillinen ysärinuoren aamu: kouluun lähdetään luonnollisesti myöhässä ja vastentahtoisesti, ja aamu-uninakin nähtiin vain pikkutuhmia painajaisia. Koulussa taas vastaan astelee koko joukko klassisia stereotyyppejä urheilevista kavereista hyvännäköisiin tyttöihin ja mustiin vaatteisiin pukeutuviin gootteihin. Älykännykät ja internet ovat tässä vaiheessa vielä täyttä science fictionia, ja kaikki nuoret näyttävät terveiltä ja ulospäinsuuntautuneilta. Max Hessunpoika Hopo yrittää tehdä vaikutuksen yhteen tyttöön vetämällä shown Michael Jacksonia muistuttavana pop-tähtenä. Tyttöystävälleen Max kertoo isänsä tuntevan tuon kyseisen pop-tähden ja menevänsä jopa esiintymään tämän konserttiin. Oikeasti Hessulla on mielessään vain yksinkertainen kalareissu Amerikan takapajuisimpaan persjunttilaan viettämään laatuaikaa ihan vain isän ja pojan kesken.
Myönnettäköön jo tässä vaiheessa, että käsikirjoitus ei taida sittenkään olla Hopon poppoon vahvimpia puolia. En ehkä muista nähneeni toista Disneyn tuottamaa road movieta, mutta tällaisia valheen ympärille rakennettuja tarinoita on kyllä tuotettu vuosien varrella vähintäänkin tykötarpeiksi: Hopon poppoossa Maxin valhe tyttöystävälleen esimerkiksi tuo vahvasti mieleen Aladdinin, kun taas samaisen luikurin paljastuminen Hessulle on samaa, mitä Hollywood-leffoissa on kierrätetty kyllästymiseen asti. Valheen paljastuminen on tietysti tällaisen leffan dramaattinen kohokohta, jonka jälkeen ystävät palaavat lyhyehkön katkon jälkeen jälleen yhteen pelastamaan päivän. Kyseinen kuvio on nähty eri muunnelmineen likimain jokaisessa animoidussa elokuvassa sitten vuoden 1995, ja näin käy siis myös Hopon poppoossa. Moneen muuhun tekeleeseen verrattuna Hessun ja Maxin seikkailusta vain jaksaa välittää, sillä yksinkertaisessa tarinassa on onneksi myös runsaasti samaistuttaviakin aineksia.
Vähän hutiloiden kirjoitettu Hopon poppoo kuitenkin ansaitsee pisteitä erinomaisella animaatiollaan sekä ajan vakiokasvojen täyttämän rosterin äänipuolen osaamisella. Disneyn perinteitä kunnioittaen tässäkin leffassa kuullaan jonkin verran lauluja, ja enemmistö niistäkin on ihan muistettavaa nuortenmusiikkia. Otetaan esimerkiksi kuvitteellisen pop-tähden hittisingle, joka myös kuulostaa uskottavalta ysärivuosien huipputarttuvalta jollotukselta – hyvällä tavalla. Halvahkolla tuotettu animaatio on sekin komeaa katsella, eikä Hopon poppoo mainittavasti häviäkään mielestäni visuaalisessa laadussa muille aikansa hengentuotoksille. Oikeastaan vähän kevyempi ote jopa näkyy rohkeampana riskien ottona, kuten tavallista voimakkaampina dramatisointeina sekä groteskina kuvastona erityisesti keskivaiheen ahdistavassa opossumipuistossa.
Ei Hopon poppoo mikään suuri klassikko ole, eikä siitä kannatakaan yrittää etsiä mitään syvempää merkitystä. Rehellisyyden ja nimissä en edes pidä Hopon poppoota erityisen huonona tai edes keskinkertaisena elokuvana, ainoastaan kömpelön ajoituksen uhrina, elettiinhän tähän aikaan koko taiteenalan aallonharjalla ja jokaisesta uudesta Disney-leffasta odotettiin jotain järisyttävää maata mullistavaa eeposta, ei niinkään pienimuotoisia draamakomedioita eikä varsinkaan Hopon poppoon kaltaisesta hajuttomasta ja mauttomasta televisiosarjasta. Verrattuna vaikkapa moneen 2000-luvulla tuotettuun huomattavasti menestyneempään Disney-leffaan Hopon poppoo on suorastaan huippulaatua, mutta tämähän taitaakin olla jo selvää sanomattakin. Tässä vaiheessa viimeisin likimainkaan yhtä onnistunut Disney-leffa taitaa olla Zootropolis, ja senkin ilmestymisestä on pian täydet kahdeksan vuotta aikaa. Aika se vaan kuluu nopeasti.
