Hollywoodin viimeisin villitys tuntuisi olevan keski-ikäisten kasarikarjujen käsittämättömät comebackit. Bruce Willis aikoo kiillotella kaljuaan ensi kesänä ilmestyvässä neljännessä Die Hard-leffassa ja Eddie Murphy tahtoo välttämättä rankaista meitä vielä yhdellä Beverly Hills Cop-elokuvalla. Eli luultavasti Governaattorikin tekee Commandolle jatko-osan kunhan tajuaa ensin lopettaa poliittiset pelleilynsä.
Ensimmäisenä apajille kuitenkin ennättää kaikkien kasvohalvauspotilaiden kruunaamaton kuningas Sylvester Stallone, jolla on parhaillaan peräti kaksi kasaripullaa uunissa. Uutta Ramboa pukkaa joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta sitä ennen päästään nauttimaan jo peräti kuudetta kertaa Rocky Balboan henkevästä seurasta. Aikamme rakastetuin altavastaaja on kuulemma valmis vielä yhteen viimeiseen erään, mutta onko katsoja valmis näkemään 60-vuotiaan Stallonen pelkissä shortseissa?
Entinen nyrkkeilyn raskaansarjan kaksinkertainen maailmanmestari on jäänyt leskeksi ja elättää itsensä pyörittämällä edesmenneen vaimonsa nimeä kantavaa italialaisravintolaa. Taistelut on taisteltu ja omasta pojastakin on tullu etäinen muukalainen. Onko Italialaisen Orhin ympyrä sulkeutunut? Ei aivan, ei ainakaan ihan vielä. Kehäraakin seniorisydämessä palaa yhä intohimo nuorattua neliötä kohtaan ja niinpä Rocky alkaa iltojensa ratoksi mätkimään säkkiä. Rahanahneet mainosmiehet haistavat tilaisuutensa ja ehdottavat veteraaninyrkkeilijälle näytösottelua. Mikä tahansa ikämiessarja ei tietenkään kelpaa, vaan tarkoitus olisi kavuta kehään hallitsevan mestarin kanssa.
Rocky Balboa on kuin 100 milligrammaa nostalgiaa suoraan suoneen ja elokuva onkin paljon parempi kuin mitä sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Valtaosa leffasta vierähtää menneitä muistellessa ja elämän tarkoitusta pohdiskellessa, mutta kuin ihmeen kaupalla verkkaisesti ohjaava Stallone saa kuin saakin kokonaisuuden toimimaan. Pelkän filosofoinnin tasolle touhu ei tietenkään jää. Elokuvan parhaassa kohtauksessa Rocky ruinaa ottelulupansa takaisin nyrkkeilykomissiolta, jonka jälkeen on aika ryhtyä tositoimiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Bill Contin huikeat musat pamahtavat kajareista ja rollaattori vaihtuu raskaisiin painoihin. Yeah, let’s start buildin’ some hurtin’ bombs!
Stallone on nimiroolissa sympaattinen ja rehellinen, eikä hän viisaana vanhuksena edes yritä nojailla leuanvetotankoon mukamas seksikkäästi. Burt Young puolestaan on jälleen kerran riemastuttava Rockyn siipeilevänä lankomiehenä. Mason ”The Line” Dixonia esittävä Antonio Tarver on kohtalainen yhdistelmä Apollo Creedin kunniallisuutta ja Clubber Langin katu-uskottavaa uhoamista. Dixonin rooli on melko mitätön, joten Tarverin rajalliset näyttelijänlahjat eivät pääse sen kummemmin häiritsemään.
Häiritsemään ei pääse myöskään se tosiasia, että koko Rocky Balboan konsepti on aivan järkyttävän jälkeenjäänyt. No joo, kyllähän George Foreman piti vastustajia pilkkanaan vielä 45-vuotiaanakin, mutta silti. Elokuvan voi halutessaan nähdä urhean peräänantamattomuuden ja sammumattoman elämänjanon uljaana ylistyslauluna, mutta sentimentaalisesta hömpästähän tässä on loppupeleissä kyse, tosin harvinaisen viihdyttävästä sellaisesta. Jos yksikään Rocky-leffa on koskaan kolahtanut, niin todennäköisesti lämpenet myös tälle katkeransuloiselle joutsenlaululle.
nimimerkki: esimies
