Ennen kuolemaa oli sen verran säväyttävä teos, että vuokraamon hyllyiltä olen yrittänyt metsästää lisää Saylesin ohjauksia. Lone Star jatkaa sitä tuttua Sayles-linjaa, mitä näin jo hänen muissa teoksissaan. Aidonoloiset henkilöt ovat tärkeässä osassa tarinaa ja homma on niin realistista, ettei katsoja tunne itseään ollenkaan ulkopuoliseksi.
Tarina alkaa luurangon löytämisestä entiseltä armeijan ampumaradalta. Tapahtumapaikkana on kaupunki Texasin ja Meksikon rajalla, jossa oleskelee sheriffi Sam Deeds (Cooper), joka tutkii tuota luurankotapausta. Samin isä oli legendaarinen sankarisheriffi Buddy Deeds (McConaughey) ja äiti oli oikea pyhimys. Isä saa pian oman nimikkorakennuksen, ja Samia ottaa päähän vain hänen isänsä sankarin maine. Luuranko osoittautuukin Buddyn edeltäjäksi, Charlie Wadeksi (Kristofferson), joka katosi kauan sitten aivan käsittämättömällä tavalla. Nyt on Samin aika tutkia menneitä, ja samalla ruoditaan muitakin tuon pikkukaupungin tapahtumia.
Sayles on hyvä sekä käsikirjoittamaan, että ohjaamaan, minkä hän todistaa tässä taas kerran. Tunnelma ei ole tällä kertaa mikään kevyt, vaan nyt on kyseessä vakavaa draamaa (ei jännitystä videon takakannen merkinnästä huolimatta), jota ei kannata valita kevyeksi perjantai-illan viihteeksi. Kyseessä on independent-filmi, joka onkin aika erikoinen amerikkalaiseksi elokuvaksi hyvän, mutta yllättävän erilaisen loppuratkaisun ansiosta. Hyvä paketti tämä näinkin on, mutta Sayles on saanut mukaan paljon junnaamiskohtauksia ja hommasta jää hieman TV-elokuvan maku suuhun. Välillä edetään hieman liian hitaasti ja pituutta olisi voinut napsia hieman pois. Kuitenkin tuollainen rauhallinen tatsi on Saylesille tyypillistä, mutta tässä se vähän häiritsee (ihan vähän vaan kuitenkin).
Pienistä vioistaan huolimatta Lone Star on todella hyvä laatudraama, jolla on mahdollisuudet melkein neljään pointsiin, mutta ei ihan. Mitään kovia staroja ei Sayles tälläkään kertaa ole näyttelijäkaartiinsa haalinut, mutta onneksi taas on mukana näitä sivuosien ykkösnimiä, jotka hoitelevat hommansa moitteita, varsinkin jämäkän pääroolin vetävä Chris Cooper. Sayles on käyttänyt muissakin näkemissäni pätkissään tätä systeemiä laittaa päärooleihin yleensä sivurooleissa nähtäviä kasvoja. Ennen kuolemaa on näkemistäni Sayles-pläjäyksistä (niitä on kolme) tähän mennessä paras, eikä tämä ole yhtään niin säväyttävä, kuin se. Henkilökerronnassa Saylesin John on kuitenkin tässäkin oikea nero.
