Kuulu amerikkalaiskriitikko Pauline Kael kritisoi Hitchcockin Marnieta joskus kovin sanoin. Sean Connery näytti siinä hänestä kalpealta ja koko tarinakin tuntui ihan olemattomalta. Taisi olla Paulinella silloin paha päivä, sillä Marnie on oikeastaan ihan näppärä elokuva.
Filkan nimihenkilö (Hedren) on pakonomaisesti työpaikoiltaan rahaa varasteleva nuori nainen, joka ei kestä nähdä tiettyä väriä ja kammoaa miehiä. Marnien tielle osunut Mark Rutland (Connery) kiinnostuu hänestä vanhana eläinpsykologian harrastelijana ja päättää kaivaa naisparan menneisyyden esiin, jotta tämän frigidikleptomaanin ongelmien syy selviäisi. Luvassa on runsaasti kiljumista ja kauniin vaaleaverikön ahdistuneisuutta sekä tietenkin Sean Conneryn kokoinen jötikkä miehekkyyttä. Tätä kaikkea katsellessa voi miltei kuulla Hitchcockin hykertelevän takanaan. Mestari on pitänyt hauskaa, vaikka teoksen aihepiiri onkin ”kovaa kamaa”.
Tarina on selvästi miesten rustaama, mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta esim. nimihenkilön pelot eivät aina tunnu kovin loppuun asti mietityiltä. Otetaanpa vaikka Marnien värikammo: naiseus taitaa ajaa tyttöparan berserkiksi joka kuukausi? Samapa tuo. Mikäli joku keksii tehdä myös tästä elokuvasta uusintaversion, voidaan olettaa, että asia on selvitetty siinä perusteellisesti.
Marnien hienoin kohtaus on taidokkaasti kuvattu hevosonnettomuus. Elokuvassa ei muuten juuri isoilla efekteillä kikkailla. Kaikki tila on annettu näyttelijöille, kuten Hitchcock-elokuvissa yleensä. Casting on onnistunut, varsinkin tuolloin Bondin roolissa vielä tuore Sean Connery hallitsee hiukan onnahtelevaa rooliaan hyvin. Louise Latham, joka esittää Marnien äitiä, on hänkin mitä pätevin osaansa. Tippi Hedren taas ei aluksi ehkä ollut Hitchcockin ykkösvalinta Marnieksi, mutta ihan kivasti tuo kirkuu silti.
Triviaa: elokuvan etovaa seiloria esittänyt Bruce Dern esitti toista pääosaa myöhemmin Hitchcockin viimeiseksi jääneessä tekeleessä Family Plot (1976).
