2000-luku taitaa olla sitä paranormaalien ilmiöiden aikaa, jolloin Marvelin seittiä sinkoilevat supersankaritkin sukkahousuissaan ovat kuumaa kamaa Ameriikan elokuvamarkkinoilla. Hollywoodin tuottajapomot uhraavat leffojen hyväksi paksuhkoja setelitukkuja, jotta saadaan kalliit – joskin valitettavan usein hieman pehmeähköt – paukut rahoitettua ja liuta nimekästä porukkaa pääosiin, nämä keinothan sitä massia tunnetusti tuovat. Remake on myös tänä päivänä varsin kova sana ja hyvä (katsojan kannalta huono (?)) tilaisuus uusille ohjaajille tehdä hieman nimeä uudelleenlämmittelyjen parissa. Tuntematon suuruus Jonathan Hensleigh palkattiin siirtämään lisää jo kertaalleen filmattua sarjakuvaa telkkariin.
Teatterikierroksen sijaan suoraan videolevitykseen lykätty Punisher on tällä kertaa vuorossa, tuttavallisemmin siis Tuomari. Ruotsalainen lihapulla, Dolph Lundgren tähditti aikaisempaa 80-luvun puolella kokoon pyykättyä sovitusta ja tämänkertainen tapaus seurailee Lundgrenin jalanjälkiä tuoden nimirooliin lähes samanveroisen jäyhistelijän, Thomas Janen, jolle suotiin kunnia tehdä Frank Castlesta kylmäpäinen oikeutta jakeleva kostaja. Vastapuolelle taasen asettui niinkin ”iso” heppu kuin John Travolta, joten Howard Saintin pahisroolin luulisi olevan hyvissä käsissä. Suht tyylikkään ensimmäisen puolituntisen vierähdettyä hatusta heitetty juoni on selvää pässinlihaa ja Castlelle annetaan motiivi kaivertaa Saintin nimi hautakiveen. Tässä vaiheessa ainakin olettaisi homman olevan hanskassa – vaan saako katsoja sittenkin huomata hanskojen olevan kadoksissa?
Oletukset joutuu siis jättämään sikseen. Jälkipuinnin aikana oli aivan pakko todeta, että tällaisenaan leffa ei toimi täysin mutkattomasti. Vaikka B-toiminnan puolella liikutaankin, niin se ei tarkoita sitä, etteikö jonkunlaisia toimintaelokuvan peruslaatuvaatimuksia olisi syytä läpäistä. Nyt ei puhuta siitä, ettäkö pitäisi olla jotenkin syvällisempää meininkiä, taidetta lähenteleviä kuvia tai muuta toimintaleffalle epäolennaista kamaa, vaan jotain muuta mikä näyttäisi vaativan Punisherilta fiksaamista enemmänkin. Paljon synkemmän, sujuvamman ja Tuomarille ominaisemman käsikirjoituksen myötä kaikki olisi melkeinpä kohdallaan ja se riittäisi kantamaan sovituksen vallan mainiosti tai ainakin paremmin kuin nyt. Kapellimestari Hensleighin raapustus on tässä muodossaan varmasti yhtä reikäinen kuin Turhapuron Uunon verkkopaita parhaimmassa elementissään, eikä miehen ohjaajantaidoistakaan oikein mainittavaa löydy. Tuomarin vannoutuneimpiin faneihin en kuulu, mutta asioiden tiimoilt!
a on silti jonkunlainen käsitys olemassa ja sitä kautta odotuksiakin pääsi syntymään. Mainosjuliste oli meinaan ihan hieno.
Kaksi tuntia tälle elokuvalle on ehdottomasti liikaa, ainakin näillä panoksilla. Ärsyttävän epätasaisen sisällön verkkaisin voimin valutaan eteenpäin ja siksi leffa tuntuu välillä pitkältä. Paikoin jopa huvittavan kekseliästäkin toimintaa ja tyhjänpäiväistä lirkuttelua ihmissuhdekuvioineen pukkaa ruudulla anteeksiantamattoman heikosti rytmitettynä. Jos kerta Tuomarin pitäisi olla raaka ja sadistinen heppu, joka ei kadulla partioidessaan armoa antele tai lihaksia ja luoteja säästele, niin miten ihmeessä hän sitten välillä osallistuu väkinäisen huumorinpoikasen siivittämään, läpimätien sivuhahmojen marttakerhoon jahkailemaan niitä näitä, hukaten siinä samalla hyvän tappovireensä. Jonathan, ei näin.
Pinnalliset roolihahmot ja yksipuolinen ulosanti tietysti joissain tapauksissa puuduttaa, mutta tällaisen elokuvan kohdalla pitäisi itsetarkoituksen mitat täyttävän toimintapuolen kukoistaa täydellä teholla ja yleisfiiliksen olla edes vähän rankempi ilman ylimääräistä, kevyempää ruuduntäytettä. Lällympien vaiheiden rullatessa vokotellaan sööttiä naapurintyttöä, jonka olemattomaan rooliin on päässyt Rebecca Romjin-Stamos keikistelemään. Onko tässä nyt taustalla sitten poliittisen korrektiuden tavoittelua tai lajityyppinsä peruskliseiden kierrätystä menestyksen toivossa, vaiko mitä? Perinteisemmässä toimintapätkässä sankarilla voi olla jotain meneillä, mutta Tuomarille ei herkistelyt sovi.
Noh, oli miten oli, tällainenkin Tuomari on sentään jossain määrin viihdyttävä väkivaltapaketti, jos typerän silmiinpistäviin epäloogisuuksiin ja gangsterin roolissa löysästi luimuilevaan Travoltaan ei kiinnitä huomiota. Ajoittain Travolta väläyttelee, mutta kokonaisuutena Saint on heikko kelmi ansioituneemmalta näyttelijältä. Jane sentään ärisee viskibasson tahdissa yksinkertaisen rankaisijan roolinsa juuri sopivan pöhelösti läpi, joskaan ulkonäkönsä puolesta mies ei täysin vastaa kolkolla katsellaan ja työkaluillaan vihulaisiin reikiä poraavaa Tuomaria.
Punisherin katsottuani mielen valtasi sellainen tyypillinen ajatus, että tekisi mieli pitää Jonathan Hensleighille pieni oppitunti siitä, miten kirjoittaa tummempi ja katsojan tuoliltaan aivan sinne maan tasalle pudottava Tuomari. Hienoin kuvin ryyditettyä jyskettä löytyy muutaman kohtauksen verran, mutta Hensleigh onnistuu mauttomilla ideoillaan hapuilemaan tunnelmaa enemmän sinne penkin alle. Vaikka harmittavan heppoinen pääkallomies ruudulla uiskenteleekin, niin kyllä tämän rainan kerran katselee aivottoman keskivertopaukuttelun tarpeessa. Potentiaalia aiheessa olisi ollut jykevämpäänkin seikkailuun, mutta eiköhän Hensleighin version sulattele kaveriporukalla nauraessa ja/tai muutamaa olutta siemaillessa. Jossittelulle sen sijaan jätetään roppakaupalla vielä tilaa ja viimeisen hetken koittaessa tunnelin päässä näkyy hieman valoa, toivottavasti se vain ei ole se kuuluisa juna.
nimimerkki: Lutkus
