Vihollisen keskellä -elokuvan katsottuaan voi todeta vihdoin nähneensä kaiken. Robert De Niro väkisin väännetyissä uuden vuosituhannen komediapätkissä liippasi yli hilseen ja ison arskan raskaus 90-luvulla veti pohjat, mutta pumpuliposki Owen Wilson vakavammin otettavassa toimintajännärissä on sellainen näky, että nyt on syytä haukkoa jo henkeään ainakin pari minuuttia.
Väärille laduille eksynyt jenkkien hävittäjäkone ammutaan kesken kuvausretken alas syrjäiselle metsäseudulle Bosniaan. Laskuvarjolla ohjusiskusta pelastunut Wilsonin Owen laitetaan pakoilemaan serbijoukkoja, jotka mahdollisuuksien mukaan pyrkivät sitten tätä keskellä korpea ympäriinsä samoilevaa lentäjää eliminoimaan. Jahtiporukoista löytyy kaikkiaan ilkeä ja häikäilemätön kenraalismies, armoton tarkka-ampuja ja paljon tappohaluisia serbisotilaita. Vastapuoli on siis kuvattu huvittavan mustavalkoisesti ja asetelmat tarjoavat jälleen kerran sitä tuttua ja turvallista soopaa, jossa jenkit istuvat sillä parhaimmalla paikalla.
Amerikkalaiselle sotilaspullalle uskollinen patrioottimeininki on aina läsnä. Nykyajan teknotrillerille tyypillisiltä hidastuskikkailuilta tai mahtipontisilta sankariviisuilta ei voida myöskään välttyä, mutta onneksi tehokeinoja on käytetty sentään hitusen säästeliäämmin kuin Roland Emmerichin katastrofirainoissa. Turha kuitenkaan kuvitella, että tästä studiopamput ohjaajakokelaineen mitään olisivat oppineet, vaikka yllättävän hienosti toteutettua mäiskettä ja mielenkiintoisia maisemia paikoin jopa löytyy.
Varsinaisia jännitteitä taikka sympatioita Wilsonin esittämää hahmoa kohtaan ei yrityksistä huolimatta pääse syntymään, ja pläjäys on totutun sokerikuorrutettua viihde-elokuvan leimalla varustettua menoa, jonne on eksynyt jopa rutinoitunut Gene Hackman luonnerooliinsa meuhkaamaan. Wilsonin tarkoitus on selvästi vain juosta karkuun minkä kintuistaan pääsee sekä näyttää huolestuneelta. Mitenkään mieltäylentävistä roolitöistä ei siis voitane puhua, joskaan Wilson ei sentään onnistu ärsyttämään yhtään.
Käsikirjoituksellisiakaan ihmeitä ei nähdä, dialogit ja juoni hahmoineen ovat nimittäin niin tavallisia ja yksioikoisia kuin vain voi olla. Viimeisen puolituntisen aikana pienet toivon rippeet katoavat kuin tuhka tuuleen ja ainoa mahdollinen loppu vedetään pliisuksi plörinäksi. Hetkittäin väläyttelevää, mutta kokonaisuutena aikamoista purkkaa sittenkin, sanoi naapurin Erkki kun lopputekstit ruudulle vyöryivät.
nimimerkki: Lutkus
