Varsinkin nykypäivänä on jo melkein itsestäänselvyys, että lähes jokaisesta vanhasta kauhuleffasta tehdään nyky-yleisölle sopiva uudelleenlämmitys. Nyt uudistuksen alle on päässyt Universal Studiosin vuoden 1941 kauhuklassikko The Wolf Man. Juonta ei ole pahemmin uusittu, mutta tehostepuoleen on tämän päivän standardien mukaan pyritty panostamaan nähtävästi tarinaa enemmän. Vanhassa versiossa tarina ja tunnelma peittivät sen teknisen heikkouden, mutta tässä uudessa visiossa tehosteet jylläävät ja kaikki muu sisältö tökkii.
Suurempia odotuksia en tälle ennen katsomista asettanut, mutta totuus ei ollut kovinkaan nautinnollinen. Alussa oli mukana vielä hitusen toiveikkuutta, mutta elokuvan edetessä puoleen väliin voi toivonrippeet heittää nurkkaan. Kunnioitusta vanhoja kauhujuuriaan kohtaan ei juuri löydy, vaan tilalla tarjoillaan moneen kertaan nähtyä Hollywood-kuraa ennalta-arvattavine ”nyt tulee säikytys ja paskot housuusi”- kohtineen ja kliseisine repliikkeineen (”God have mercy on us all!”). Hohhoijakkaa.
Benicio Del Toro ei pääosassa pääse häikäisemään millään tavalla. Karsimaattisuus huutaa tyhjyyttään, eikä hahmosta ehdi välittämään hitusen vertaa. Anthony Hopkins on sentään ihan hyvässä vireessä, vaikkei hänen hahmonsa ole kaikista kiinnostavin. Hugo Weaving ei osoita samanlaista intohimoista sitoutumista hahmoonsa, niin kuin monissa elokuvissa on hänen osallaan todistettu, mikä on sinänsä harmillista. Hänenkään suorituksestaan ei löydy kuitenkaan valittamista. Lavasteet näyttävät hienoilta, mutta nykypäivänä ne eivät tarjoa sen ihmeellisempiä näkymiä. Wolfman onkin vain hengetöntä rymistelyä komeissa puitteissa.
Jos 40-luvun version pultsaria muistuttava ihmissusi herätti hilpeyttä, niin odotas vain kun näet tämän elokuvan sudet. En siis sano etteivätkö maskeeraajat olisi onnistuneet tehtävässään, mutta ei välillä vain voi olla repeilemättä. Ihmissudet on tässä maskeerattu pelottavammiksi ja muodonmuutokset ovat kivuliaan näköisiä luiden rusahdellessa. Silti susikohtaukset ovat tässä melkeinpä enemmän camp-huumorin puolelle luisuvia, kuin vanhassa versiossa. Meininki on brutaalia sisälmysten ja veren roiskuessa kiitettävästi, mutta välillä taas esimerkiksi tietokoneanimoitujen irtopäiden lennellessä ei voi olla varma onko katsomassa tosissaan väkerrettyä kauhuleffaa vai läskiksi vedettyä splatterkomediaa.
Pari hienosti toteutettua kohtausta eivät riitä nostamaan Wolfmania siitä suosta, mihin se on itsensä upottanut. Juoni etenee tuttuja teitä vailla mitään yllätyksiä, eikä tunnelmaa ole laisinkaan. Susikohtaukset ovat teknisesti taidokkaita, mutta tiettyjen ratkaisujen takia koko hommaa on vaikea ottaa tosissaan. Vaikka alkuperäinen versiokaan ei ollut aivan parhaasta päästä, pitää tässä tapauksessa sanonta ”vanhassa vara parempi” täysin paikkansa.
