Farrelly-veljekset ovat niitä heppuja, jotka saivat minut aikoinaan innostumaan elokuvien ihmeellisestä maailmasta. Taisin olla noin 10-vuotias, kun näin elokuvan Nuija ja tosinuija. Sen räävitön huumori, kekseliäät oivallukset ja tarttuva energisyys näyttivät silloin, kuinka täydellinen komedialeffa voi ollakaan. Farrellyt jatkoivat debyytin jälkeenkin mauttoman huumorin vaalijoina ja tekivät loistavia leffoja, joissa epäkorrekti huumori kukkii. Näennäisesti veljesten elokuvien voidaan katsovan pilkkaavan vammaisia ja loukkaavan eläinten oikeuksia, mutta sisältä ne ovat kuitenkin lämminhenkisiä kertomuksia, joissa usein naureskellaan vammaisten kanssa kuin heitä vastaan. Vuonna 1998 Farrellyt saivat ulos suurimman hittinsä Sekaisin Marista, jossa pääosassa oli tuolloin vielä uransa alkuvaihetta elelevä Ben Stiller. Farrellyjen taso on 2000-luvun aikana hiipunut, joten he yrittävät palata takaisin suosioon ottamalla Ben Stillerin uudestaan pääosaan. Neil Simonin alkuperäiskäsikseen vuodelta 1972 perustuva The Heartbreak Kid on vieläpä suomennettu aikaisempi hitti mielessään Sekaisin suhteessa. Typerä mainostemppuhan on kyseessä, mutta eipä se itse elokuvaa huononna. Farrellyjen kultakauden tasolle on matkaa, mutta tällainen vanha fani jaksaa jatkaa esikuviensa fanitusta heikkojenkin hetkien koittaessa.
Sekaisin Marista sekoitti aikoinaan tavanomaisen romanttisen komedian härskiin alapääpissakakkapieruhuumoriin ja leffasta tuli yllätyshitti. Sekaisin suhteessa yrittää toistaa tempun vaisummalla energialatauksella sekä ilman nerokasta käsikirjoitusta. Stiller ei tällä kertaa ole sympaattinen nörtti, vaan loppuen lopuksi aika iljettävä liero, vaikka hänet esitetäänkin aika sympaattisessa valossa. Stillerin roolihahmo on Eddie Cantrow, joka on pitkän aikaa ollut seurustelematta. Muut ystävät ovat vakiintuneet, jopa hänen entinen elinkumppaninsa on mennyt uusiin naimisiin. Eddien paras kaveri hiillostaa ja oma isäkin (mainio Jerry Stiller) yrittää saada pojalleen naista. Sitten Eddie törmää mukavahkoon naiseen nimeltä Lila (Malin Akerman), joka vaikuttaa Eddien unelmien täyttymykseltä. Lila meinaa joutua työjuttujensa vuoksi Hollantiin, joten Eddie vie hänet vihille, koska aviossa eläviä ei lähetetä sinne. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen he astelevat iloisin mielin alttarille, mutta Eddie ei voi edes aavistaa mitä tuleman pitää.
Vaikka päällisin puolin Farrellyjen leffat ovatkin aika kiiltokuvamaista Hollywood-kamaa, niin niissä on kuitenkin aina vahvasti esillä veljesten kädenjäljet. Heidän elokuvansa eivät ole niin monen koneiston läpi tungettuja sieluttomia höpöhöpökomedioita, vaan niissä elää se tietty tuoreus ja raikkaus. Veljesten elokuvista on aina tavallaan pursunut se, että niitä on ollut kiva tehdä ja tälläkin kertaa huomaa näyttelijöiden esityksissä pientä nautiskelua. Palkkaavathan Farrellyt sentään omia ystäviä ja muita vakiokasvojaan elokuviensa sivuosiin. Lämminhenkisyys ja mauttomuus ovat kulkeneet käsi kädessä saumattomasti, kun hommasta on paistanut se tietty aitous. Tässäkin pläjäyksessä on mukana on muutama Farrellyjen klassikkovitsien sarjaan pääsevä oivallus (kuten meksikolainen kansantanssi), mutta Farrellyjen parhaat päivät taitavat olla kuitenkin jo nähty. Ongelmaksi osoittautuu, että konservatiivisia elämänarvoja yritetään tuputtaa ikävästi ja Stillerin päähenkilö osoittautuu itsekeskeiseksi m*lkuksi, jota leffa jopa inhottavasti ihailee. Sekä eräs käsittämätön lihavia ihmisiä pilkkaava läskivitsi olisi voitu poistaa, sillä se on pelkästään loukkaava millä asteikolla tahansa mitattuna.
Nimittäin Eddie joutuu häämatkallaan kahden naisen loukkuun. Koska Lila osoittautuu nuoruudessaan hölmöjä valintoja tehneeksi ympäristöaktivistiksi, joka tekee, elokuvan mukaan ehkäpä pahinta syntiä koskaan, vapaaehtoistyötä. Lomapaikasta löytyy kuitenkin ihana Miranda-neitonen (Michelle Monaghan) punaniskasukulaisineen, joiden kanssa Eddie päätyy viettämään aikaansa, kun auringon polttama Lila pysyttelee sisätiloissa. Miranda tuntuu unelmien naiselta ja Lila pahalta erheeltä. Ja tässä kohtaa leffa menee aika pahasti metsään, kun Eddie aikoo rikkoa avioliiton pyhyyden liian heppoisin motiivein. Tämä voisi vielä toimiakin, jos juttu vedettäisin mielettömästi yli Farrellyjen ensimmäisten ohjausten tapaan, mutta elokuva haluaa lopulta olla kiltti rakkausstoori, joten hauskaan revittelyyn ei oikein päästä, vaan komiikka revitään lähinnä irtokohtauksilla. Mehukkailla farssin aineksilla ei herkutella tarpeeksi, vaan kerronnan löysyys on jotain, mitä ei olisi odottanut Me kaksi & Irene ja Täysnuijat -elokuvien ohjaajilta.
Ihan mukava komedia Sekaisin suhteessa loppupeleissä on, kunhan sitä ei vaan ota liian tosissaan. Syvällisiä pohdintoja ei tästä kannata tehdä ja pätkä häipyy muistista aika pian, toisin kuin useat muut Farrelly-teokset. Farrellymaiset vitsit sekä tuoreet kasvot Akerman ja Monaghan nostavat filmin pojoja. Tuskinpa tytöistä mitään tähtiä tulee, mutta kivasti he osaavat ottaa roolistaan tarpeellisen irti. Varsinaiseksi pettymykseksi osoittautuu varsin vaisun show’n vetävä Stiller, joka ei revi hahmostaan tarpeeksi hupia irti, vaan roolisuoritus on aika onnetonta räpellystä.
