Juuri kun olin menettää uskoni länsimaiseen animaation lopullisesti, tuli Shrek. Filmi ei ollut pelkästään vänkä tekninen suoritus, vaan se onnistui myös irvailemaan osuvasti genrensä säännöille, ja repimään ympäristöstään irti vieläpä mukavan kieroa huumoria. Rahaa tonneittain tahkonneelle kassamagneetille tuli tietysti ennen pitkää myös jatkis, mutta hyppääkö se elokuvana lähellekään edeltäjänsä asettamaa rimaa?
Shrek 2:n juonikuviot starttaavat, kun kuherruskuukaudelta juuri palanneet jätit, Shrek (Myers) ja Fiona (Diaz), sekä heidän uljas ratsunsa Aasi (Murphy) kutsutaan kaukaiseen valtakuntaan tapaamaan Fionan vanhempia. Shrek suhtautuu miitinkiin epäilyksellä, eikä syyttä: Fionan isä (Cleese) ei ole järin mieltynyt tyttärensä sulhovalintaan. Onneksi tätä kulunutta ”karu appiukko”-asetelmaa ei jäädä jynssäilemään liiaksi, vaan juoni lähtee poukkoilemaan vielä vaikka ja mihin. Keskeiseksi hahmoksi nousee juonen edetessä haltiatarkummitäti (Saunders), joka on… ärsyttävä. Naikkosen dieettisotkuissa, lauluesityksessä ja kummissa suunnitelmissa ei ole mitään, mille oikeasti jaksaisi hymähdellä. Vastapainoksi hommassa on tosin mukana hillitön Saapasjalkakissa (Banderas), jonka mausteinen dialogi ja sympatiapointseja keräävä viaton ilme on vähintään yhtä nauruhermoja reväyttävää kuin Murphyn setti.
Animaatio on yhä kovin kaunista katsella, vaikka uusia visuaalisia kikkoja ei ole juuri viljelty – ja hyvä niin. Musapuolikin on sujuvasti rullaavaa: biisivalinnat ovat melko tuoreita, mutta istuvat tilanteisiinsa. Casting on ensiosan tavoin mennyt nappiin viimeistäkin sivuhahmoa myöten.
Shrek 2 on loppujen lopuksi melko perinteinen jatkis, mutta hyvin onnistunut sellainen. Edeltäjää apinoidaan sopivassa suhteessa, uusia idiksiä unohtamatta. Mukana on edelleen massoittain viittauksia nykypäivän populaarikulttuuriin. Hahmot ovat vieläkin pohjattoman sympaattisia, ja meininki kolahtaa sekä lapsiin että aikuisiin. Eihän tämä ole lähellekään ykkösosan veroinen, mutta siihen tykästyneet pitänevät tätäkin ihan letkeänä.
