Tuotantohistoria nykyisin jo legendaarisiin mittasuhteisiin kasvaneen Kärpäsen takaa on pitkä ja näännyttävä kuin muinainen idän silkkitie. Joskus kasarivuosien taitteessa elettiin voimakasta Eisenhowerin ajan nostalgiakautta, ja muuan Hollywood-tuottaja päätteli hetken olleen kypsä vuoden 1958 scifi-klassikko Kärpäsen uusintafilmatisoinnille. Elokuvaa varten luonnosteltu käsikirjoitus ehtikin kiertää vuosien ajan kädestä käteen, mm. David Lynchille ja kertaalleen Total Recallin parissa työskennelleelle David Cronenbergille, mutta vielä tuolloin onni ei ollut tuotantoportaan puolella. Cronenberg itse on myöhemmin kertonut lukemansa käsiksen olleen yksinkertaisesti niin kömpelöä jälkeä, ettei mies edes harkinnut koko projektia ennen kuin toisella yrittämällä sai matkan varrella ohjaksiin tarttuneelta Mel Brooksilta vapaat kädet kirjoittaa elokuvansa alusta loppuun kuten parhaaksi näki.
David Cronenbergin näkemys tutusta tarinasta on ainakin päällisin puolin hyvinkin uskollinen vanhan hyvän ajan klassikolle: alussa on mies, nainen ja epäonnistunut tieteellinen koe. Jeff Goldblumin esittämä mies tulee rakentaneeksi geneettisen rakenteen purkavan ja uudelleenkokoavan teleportaatiokojeen. Testatessaan keksintöään itseensä tämä tuleekin vahingossa fuusioineeksi itseensä olkapäälleen lentäneen kärpäsen. Goldblum alkaa hiljalleen degeneroitua epämääräiseksi epäsikiöksi, ja tämän luonteen synkemmät ja eläimellisemmät piirteet saavat lopulta miehestä vallan. Cronenbergin Kärpänen tuokin vahvasti mielen Juraj Herzin Kaunottaren ja Hirviön vuodelta 1978: Geena Davis ei tällä kertaa vain kykene pelastamaan tarinan hirviötä rakkaudellaan. Kyseessä on toisin sanoen tragedia.
Kärpänen tuntuukin teemoiltaan mitä luontevimmalta jatkolta Videodromelle: viimeksi mainittu käsitteli ihmisen, teknologian ja median suhdetta sekä yhteiskunnallista sairautta, Kärpänen taas pureutuu nimenomaan käsistä karanneen teknologian tuhoisaan vaikutukseen yksilön elämässä. Jeff Goldblumin muodonmuutos ihmisestä epämääräiseksi limaa ja karvoja sylkeväksi massaksi on nähty varsin suorasukaisena viittauksena Kärpäsen tekoaikaan kohistuun AIDS-epidemiaan, säteilyonnettomuuden uhreihin sekä ihmistä hiljalleen tappavaan syöpään. Kyseessä on Cronenbergin varsin staattiseen alkuperäistarinaan tekemä lisäys: alkuperäisen 50-luvun Kärpäsen päähenkilö oli menettänyt lähes täysin ihmisyytensä jo astuessaan ulos keksintönsä uumenista. Cronenberg onkin säilyttänyt mainitusta likimain muuttamattomana vain lopun, jossa tiedemiehen perheenjäsenet päästävät teknologian uhrin eri muodot kärsimyksistään.
Cronenbergin läpimurtotyön katsominen sai ainakin minut palaamaan mielessäni takaisin yksinkertaisempaan aikaan, jolloin valtavirran Hollywood-elokuvillakin oli vielä lupa olla mittaluokaltaan pieniä sekä vilpittömällä intohimolla ja taidolla toteutettuja viihdepaukkuja. Tietystä statuksestaan huolimatta Kärpänenkin näyttää ja kuulostaa likaiselta indie-leffalta, vaikka korni tarina onkin dramatisointeineen loppuun asti viilattu ja mestarillisesti ohjattu. Erityisen paljon pidän ainakin itse voimakkaiden kontrastien päälle ymmärtävän Cronenbergin taidosta yhdistellä sentimentaalisempaakin ihmissuhdetta äärimmäisen groteskiin ja yököttävään kuvastoon, kuten Goldblumin veriseen ja väkivaltaiseen muodonmuutokseen. Tarinan mukaan Cronenbergin vision vaatimien lateksinaamioiden ja mekaanisten robottien vekslaaminen oli kokeneille insinööreillekin vähintään lopputuloksen veroista painajaista ja maksoi mansikoita. Maskeerauksesta vastannut Chris Walas palkittiinkin työstään ansaitusti Oscarilla.
Kautta aikain hienoimpiin remakeihiin lukeutuvan Kärpäsen länsimaisen ihmisen mielikuvitukseen ja identiteettiin jättämää jälkeä ei pidä lainkaan vähättelemän. Kärpänen esitteli monille valtavirtaisemmillekin David Cronenbergin sekä viimeistään popularisoi body horrorin konseptin. Niin voimallinen Cronenbergin näkemys aikoinaan oli, että henkilökohtaisesti sen tunsin sen perusajatuksenkin leffaa näkemättäkin ennen kuin opin lukemaankaan – meidän koulun yhtä erityisluokan rumilustakin nimitettiin ”kärpäseksi”. Simpsonitkin kunnioitti suosittua tieteiskauhun klassikkoa parodialla, jossa supervoimia haikaileva Bart toistaa Goldblumin kokeen lopputuloksineen päivineen. Niin vaikutusvaltainen elokuva Kärpänen on, että jopa sen mainosjulisteiden käyttämästä iskulauseesta on tullut genrensä jättimäinen klisee. Mikä tuo kyseinen hokema sitten on? No tietysti ”Be afraid. Be very afraid.”
