Elokuvateatteriin astuessa odotukset olivat ristiriitaiset. Odotin vuoden parhaimmistoa tai roimaa pettymystä. Onneksi se oli tuo ensimmäinen.
Muutama vuosi Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeen postivaunut kiitävät halki lumisen lännen. Kyydissä on hirttomies John Ruth (Russell), joka on viemässä naisvankiaan Daisy Domergueta (Leigh) oikeuden eteen. Kyytiin hyppää palkkionmetsästäjä Marquis Warren (Jackson), sekä etelävaltioiden sotilas Chris Mannix (Coggins), joka väittää olevansa kaupungin uusi sheriffi. Lumimyrskyn yltyessä matkalaisten on jäätävä läheiseen majataloon muutamaksi päiväksi. Tässä talossa oleilevat myös meksikolainen Bob (Bichir), britti Oswoldo Mobray (Roth), cowboy Joe Gage (Madsen), sekä etelän sotaveteraani Sanford Smithers (Dern). Pian väki saa huomata, että kehenkään ei voi luottaa ja että jokaisella on jotain salattavaa.
Tämä elokuva on erittäin hyvä western. Perinteiset lännenhahmot on mukana ja tunnelma ja ajankuvaus on hallittu loistavasti. Länkkärimeininki on mukana vahvasti, mutta silti ei voida puhua mistään perinteisestä länkkäristä. Toinen päägenre on nimittäin trilleri. Sellainen murhamysteeri kertyy tarinan ympärille, että on selvää Hercule Poirotin tyyppistä fiilistä luotu mukaan. Elokuva toimii sekä westernin, että trillerin saralla.
Tarinan syvennettyä alkaa yllättäviä juonenkäänteitä ja verta sadella kunnolla. Loppupuolella alkaa koko ajan enemmän ja enemmän jännittää mitä tapahtuu ja leffaherkutkin jäävät sivummalle tarinan seuraamisen takia.
Tarinassa tärkeimpänä suolana toimii roolihahmot. Melkein jokainen hahmo on huolella veistelty mielenkiintoisiksi henkilöiksi. Mieleenpainuvimpiin lukeutuvat totaalisen rasittava ja loistavasti näytelty naisvanki, eräänlaisen kasvutarinan kokeva sheriffi, sekopäinen palkkiometsästäjä, sekä hirtto-pyövelinä toimiva britti. Kaikkien hahmojen välinen kemia pelaa loistavasti, ristiriidat ja eripura sisällisodan muistoista ovat huolella tehtyjä.
Hahmojen välinen dialogi on taivaallista katsottavaa. Se on luontevaa ja sen tuoma musta huumori on nerokasta. ”Eihän palkkionmetsästäjä ja pyövelikään tee kuin vain työtään”?
Kuvaus on hyvin taidokasta ja tämä on ehkä Tarantinon kaunein elokuva. Lumierämaan kuvaus on niin karun kaunista ja iso mökki keskellä ei mitään on neronleimaus. Maisemista valitettavasti päästään nauttimaan melkeimpä ainoastaan alussa, mutta ne sitten ovatkin hienoja. Myös ristin kuvaus talvisessa maailmassa on yksittäisenä kuvana taidetta, vaikka mitään ihmeellistä merkitystä sille ei löydy.
Tarantinon maneerit ovat selvästi mukana. Onneksi tämä ohjaaja osaa hallita elokuvaa niin, että vaikka se sijoittuukin pääasiassa vain yhteen ainoaan taloon, pysyy mielenkiinto silti yllä. Ja se on taitoa, jos mikä.
Väkivalta on tavallista realistisempaa, vaikka se onkin hyvin yliampuvaa ja osittain sarjakuvamaista. Väkivallalla mässäiltiin omasta mielestäni hieman liikaa, mikä miinustaa hieman kokonaisuudesta.
Toinen tuttu juttu Tarantinolle on se, että tarina on jaettu lukuihin ja tarina on hieman epäkronologinen. Itselleni se oli vain positiivista, vaikka joitain se saattaa häiritä.
Musiikki ansaitsee vielä erityismaininnan, sillä Ennio Morricone on säveltänyt mahtavan musiikin, joka luo pahaenteisen tunnelman elokuvaan.
Muuta negatiivista on varmaankin muutamat mauttomat kohtaukset paikoitellen, sekä muutama hieno juttu, joille ei valitettavasti löytynyt tekemistä elokuvan kannalta. Loppu ei olliut myöskään aivan mieleeni ja ehkä aivan hitusen olisi pituudesta voinut rokottaa. Itseäni alku ei puuduttanut, vaikka monen mielestä se on tylsä. Minulle se vain rakensi elokuvan tasoa, kunnes aseet alkoivat laulaa.
Kokonaisuudessaan Hateful Eight on eeppinen, luminen ja verinen western-trilleri neljän seinän sisällä.
