Donnie Darko on nuoren ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn visio maailman kaoottisuudesta ja äärettömän pienten asioiden merkityksestä tapahtumien virralle. Varsinkin kriitikoiden parissa kulttisuosiota nauttiva, mutta teatterilevityksessään flopannut, leffa todella laittaa harmaat aivosolut liikkeelle.
On siis vuosi 1988 ja Donald ”Donnie” Darko (Gyllenhaal) on auktoriteettien kanssa törmäyslinjalle ajautunut poikapahanen, jonka vanhemmat ovat laittaneet psykiatrin hoivaan useiden pikkurikosten vuoksi. Isosisko Elizabeth (se kauniimpi Gyllenhaal) porskuttaa vauhdilla kohti Harvardia, ja pikkusiskokin niittää mainetta koulun tanssiryhmässä. Mutta Donnie on erilainen. Donniella on oma pupuystävä. Ja ennen kaikkea: Donniella on missio…
Leffa yhdistelee eri genrejä kiehtovasti, mutta unhoittuu pitkäksi aikaa tavallisen collegeleffan tasolle. Lisäksi huimia käänteitä vedetään lopussa äkkinäisesti esiin, niin että moni (vähemmän tarkkaavaisesti seurannut) katsoja pudonnee kyydistä. Toisaalta toinen katselukerta on tällöin entistä mielenkiintoisempi.
Niin draama kuin matalaa bassoääntä tarjoava scifipuoli pääsevät vauhtiin. Aikamatkailun mahdollisuutta pohditaan Jake Gyllenhaalin huolestuneineen ilmeen saattelemana, ja muutama muukin tuttu nimi vilahtelee ruudulla. Sisar Maggien muuntautumiskyky ei parane vieläkään ja apulaistuottajana leffassa häärivän Drew Barrymoren meininki on aika kehnoa. Lieköhän syynä se, ettei Drew pääse keinuttelemaan itseään tyyliin Charlien enkelit?
DD on todella erikoinen elokuva, josta löytää vielä äksännelläkin katselukerralla uutta. Millään häröilyasenteella leffaa ei kannata lähteä katsomaan, vaan näppärää dialogia kannattaa seurata tarkkaavaisesti. Kasaripoppi kaiken friikkiyden ympärillä on välillä vähän vaisua kuvaukseen nähden: vain Michael Andrewsin & Gary Julesin Mad World -coveri onnistuu tässä asiayhteydessä säväyttämään. Ja hienosti sen tekeekin elokuvan kriittisimmässä kohdassa.
Hieman mieli jäi kaipaamaan rahastusmielessä väännettyä Director’s Cut –näkemystä. Täydellisyyteen avaimet omannut loppuratkaisu tupsahtaa nyt syliin odotettua vaisummin jättäen silti pieniä kysymyksiä avoimeksi. Vaikka twisti toimii, on lopun Grandma Death -kliimaksi toteutettu hätäisesti. Vaan kyllä Donnien upea, monitasoinen kertomus kannattaa katsastaa – tai oikeastaan se täytyy katsoa. Varsinkin jos haluaa nähdä kuinka tummat pilvet kohoavat taivaanrantaan ja Frank-pupun sanat kaikuvat tunteettomasti:
