Planet Terror on Robert Rodriguezin luoma todiste siitä, että kauhuleffojen saralla menneet vuosikymmenet eivät takuulla tule jäämään unholaan – varsinkaan B-splättereiden ajat. Ja tätä leffaa katsoessa alkaa toivoa, ettei näin toivottavasti käykään, sillä se määrittelee täydellisen kaiken kattavasti sen, mikä tuossa entisaikojen suositussa kauhun alagenressä on niin puoleensavetävää.
Planet Terrorin juoni on niin älytön ja kliseinen, että sen kuullessaan ei voi mitenkään odottaa vakavalla otteella tehtyä elokuvaa. Teksasilaisessa sotilastukikohdassa pääsee irti hermokaasua, joka muuttaa kaikki sille altistuneet ihmiset – arvasitte oikein – zombeiksi! Ja mitäpä muitakaan pelastajia tähän kiperään tilanteeseen voisi odottaa kuin – naulan kantaan taas – pikkukaupungin asukkaita! Cherry Darling on stand up -koomikoksi haluava strippari, joka kohtaa rasvaisessa grillibaarissa vanhan rakastajansa, pyssysankari El Wrayn. ”Onnellisten” sattumien kautta he päätyvät porukkaan kastikkeita väsäävän baarinpitäjän JT:n, tämän sheriffiveljen ja murhaavaa aviomiestään pakenevan sairaanhoitajan kanssa, ja päättävät pistää zombit palasiksi ja pelastaa maailman.
Mullan alla -sarjasta tuttu Freddy Rodríguez (ei sukua Robertille) vetää täydellisen roolin rankkaakin rankempana El Wrayna, persoonana, joka on kuin suoraan repäisty 70-luvun toimintakauhuleffan pääosasta. Rose McGowan taas on hänelle sopiva kovapintainen ja seksikäs pari Cherry Darlingina, joka nouseekin rymistelyn aikana jopa Wray’ta kovemmaksi sankariksi. Mukaan on myös taitavasti heitetty ei-niin-tuttua porukkaa ja pari takavuosilta mieleen muistuvaa tähteä. Jeff Fahey ja Michael Biehn ovat hauskoja kliseisinä teksasilaisina veljeksinä, Josh Brolin varastaa leffan suurimman roiston tittelin rujona ja vähintäänkin epämiellyttävänä tohtori Blockina, ja hänen epäonnista vaimoaan näyttelevä Marley Sheltonkin on kivaa täytettä, vaikka jääkin elokuvan unohdetuimmaksi hahmoksi. Ja ai niin, kyllähän nyt Rodriguez vielä saa mukaan mahtumaan Bruce Willisin ja Quentin Tarantinonkin. Tarantino varsinkin irrottaa roolissaan katsojasta parit hyvät naurut taas kerran.
En varmaan koskaan ole nähnyt näin viihdyttävää kieli poskessa tehtyä elokuvaa. Dialogin aikana saa nauraa melkein koko ajan – milloin kliseisyydelle, milloin mielettömyydelle. Ja sama pätee kaikkiin toimintakohtauksiinkin. Veritehosteet ovat huvittavia, tarkoituksellisen yliampuvia ja liioiteltuja, kun porukka menee täysin muusiksi parista luodista ja zombit repivät ihmiset hajalle sekunnissa. Loppua kohden elokuva alkaa suorastaan mässäillä omalla ”over the top” -asenteellaan, ja lopulta sankarit tekevät niin epärealistisia ja hulluja temppuja, että leffan aikana ei voi millään pysyä täysin ilmeettömänä.
Kaiken räjähtelyn, räiskinnän ja roiskinnan lomassa voi keskittää mielenkiintonsa myös siihen salettiin seikkaan, että Planet Terrorin vanhanaikaista tunnelmaa ei olisi voinut saada paremmaksi. Tehosteiden, hahmojen ja juonen kökköyden lisäksi kuva surisee ja pätkii, ja 80-luvun midnight-henkeä kumartelevat taustamusiikit kruunaavat kokonaisuuden. Ilman tuttuja näyttelijöitä voisi luulla satavarmasti katsovansa tosi vanhaa kulttileffaa. ”Täähän on se yks, jonka mie näin telkkarista joskus yli 10 vuotta sitten…”
Sen, minkä Rodriguez teki From Dusk Till Dawnissa, hän tekee nyt paremmalla konseptilla ja vie sen TODELLA monta astetta pidemmälle. Kunnia olkoon eilispäivien aikojen! Nykyäänkin elokuvamaailmasta tulee paljon roskaa, mutta ennen roskasta osattiin tehdä hyvää.
nimimerkki: Zelner
