Muistaako joku vielä kohun, joka syntyi kun paljastui uuden Bondin olevan vaalea? Kaikesta ne ihmiset jaksavat valittaa, mutta niin vain kävi, että Daniel Craig räjäytti James Blondin rysäyksellä ulos Bond-asteikolta elokuvalla Casino Royale, joka aivan aiheesta on useaan otteeseen tituleerattu kaikkien aikojen parhaaksi Bond-elokuvaksi. Elokuva onnistuikin olemaan erinomaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava alkusoitto uudelle herrasmiesagentin tarinalle, jossa on myös sijaa synkkyydelle. Daniel Craigin tuodessa kankaalle entistä inhimillisen ja väkevämmän Bondin ei allekirjoittanut voi kiistää, etteikö Bond numero 22, Quantum of Solace olisi noussut railakkaasti odotetuimpien elokuvien listan kärkeen.
Bond 22 voisi oikeastaan olla aivan yhtä hyvin Bond 2, sillä kyseessä on koko Bond-sarjan ihka ensimmäinen jatko-osa. Elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi, ja näin kyseisen elokuvan missanneet ovat ulkona pelistä jo alkuminuuteilla. Mutta kukapa lopultakaan ei olisi nähnyt (toistaiseksi) kaikkien aikojen menestyneintä Bond-elokuvaa? Tämä seikka on todennäköisesti ollut mielessä myös Quantumin tekijöillä, sillä katsojaystävällisesti he ovat pitäytyneet kertausosion käyttämisestä kokonaan ja säästäneet kaikki paukut itse elokuvaan. Lopputulos kiittää, ja räiskyy ja rätisee näyttävämmin kuin yksikään Bond tätä ennen.
Työnarkomaani, naistenmies ja temperamenttinen brittiagentti James Bond on katkeroitunut elämälleen hänen rakkaansa paljastuessa petturiksi ja jättäen Bondin taistelemaan yksin kansainvälistä salaliittoa vastaan. Bondin motiivina polttaa paitsi velvollisuus kruunulle, myös silkka kosto, jonka toivoo suovan elokuvan nimen takana seisovan lohdun rahtusen. Luvassa on vähäunisia öitä ja aggressiivista toimintaa, kun kiero viherpiipertäjäksi tekeytynyt gangsteri on haalimassa haltuunsa Bolivian autiomaiden arvokkainta antia ja vapaalla maailmalla tuntuu olevan epäilyttävän paljon vaikeuksia yrittää estää tällaista väärinkäyttöä. Kuvioihin palaavat niin petturiksi väärin perustein leimattu Mathis kuin Casino Royalesta tuttu kontakti CIA:stakin. Ja tietysti M pitää huolta pojastaan niin hyvässä kuin pahassa – tällä kertaa sille todella on tarvetta.
Mielenkiintoisin piirre Quantum of Solacessa on sen arvomaailman radikaali muutos aiempiin Bondeihin verrattuna: siinä missä Bond on 60-luvulta lähtien ollut vapaan maailman puolustaja ja vanhakantainen imperialisti, on Quantum of Solace selkeä askel vasemmalle. Ensimmäistä kertaa Bondin historiassa lännestä löydetään jotain kritisoitavaakin ja selkeä uhkakuva ei tulekaan idästä tai terroristeista, vaan paljon lähempää. Bond on elokuvassa ainoa, joka pyrkii tekemään oikein – tosin enemmän valtavan kostonhimonsa kuin velvollisuutensa motivoimana. Loppujen lopuksi on helppo huomata Bond-leffa ensimmäistä kertaa yhteiskuntakriittiseksi teokseksi, jonka näkyvimpänä merkkinä on sen ennen niin sankarillisen päähenkilön muuttuminen entistä enemmän antisankariksi.
Näin mielenkiintoisista lähtökohdista Quantum of Solacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet kaikkien aikojen parhaaksi Bond-elokuvaksi. Valitettavasti kovat ennakko-odotukset koituvat kuitenkin elokuvan turmioksi, ja pieneltä pettymyksen maulta ei teatterista poistuessaan voinut välttyä. Quantum of Solace ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta valitettavan kaukana siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se on todella sääli, sillä elokuvassa on valtavasti toimivia ja erinomaisia piirteitä, jotka yhdistettynä Casino Royalen vakauteen ja varmuuteen olisivat varmasti tarjonneet aivan eritasoisen elokuvaelämyksen.
Paremmin vakavista draamoistaan tunnettu Marc Forster ohjaa vakaalla kädellä. Hän taitaa toimintakohtausten tekniikat ja mittasuhteiltaan huikea räiskepommi tuntuu aidosti jännittävältä, niin kuin toimintaelokuvan kuuluukin. Valitettavasti tekijöillä on ilmeisesti ollut mielessään ”oksat pois!” -periaate, mikä tekee elokuvalle hallaa. Tuntuukin, että karsiminen on tapahtunut juuri niille aineksille, jotka olisivat tehneet elokuvasta syvällisemmän ja mielenkiintoisemman. Satsaus toimintaan viihdyttää, mutta liiallisessa käytössä kaikki valitettavasti kuluu. Draamapuoli jää ohjaajaan nähden yllättäen varsin toissijaiseksi, vaikka Bondin muuttuminen ilkeäksi ja armottomaksi naisia kulutustavaroina pitäväksi puoli-kostajaksi onkin toteutettu tyylillä. Vahvoina teemoina näyttäytyvät kosto ja oikeudenmukaisuus jäävät kuitenkin vaille syvällisempää pohdintaa ja avausta, ja tuntuvat pikemminkin leijuvan ilmassa kuin hallitsevan elokuvan tematiikkaa. Casino Royalesta tuttu synkkyys on tallella, mutta toisella kerralla olisi ollut lupa vaatia jo jotain uuttakin.
Jos elokuvassa jokin toimii, niin se on ehdottomasti Daniel Craig. Hän näyttelee toisessa Bondissaan entistä fyysisemmin ja on omiaan lisäämään hahmon kiinnostavuutta pelkällä läsnäolollaan. Pelkästään Craigin kasvoista paistaa sellainen katkeruus ja peräänantamattomuus, että puheet kaikkien aikojen parhaasta Bond-näyttelijästä ovat jo käytännössä totta. Hän on todella tehnyt Bondista ihmisen. Mathieu Amalric ei sen sijaan pärjää uutena pääpahiksena läheskään Casino Royalessa kunnostautuneen Mads Mikkelsenin vastaavalle, mutta tekee työnsä kuitenkin rutiinilla. Kenties hänen on myös syyttäminen hahmoaan, joka jää melko lailla yhdentekeväksi loppupeleissä. Judi Dench sen sijaan tekee ehdottoman ammattitaitoista työtä entistä isommassa roolissaan. Olga Kurylenko taas on Bond-tyttönä fyysinen, mutta hiukan puiseva.
Kaikkein eniten elokuvan tehoa syö se, että se ei vie loppuun kaikkea, mitä aukaisee. Kenties tulevaa kolmatta osaa ajatellen katsojan pää on lopputekstien alkaessa edelleen täynnä kysymyksiä, jotka elokuva edetessään herättää. Quantum of Solacea voisi luonnehtia jonkinlaiseksi välielokuvaksi, jonka arvostus varmasti nousee jatkon ja uusien katsomisien myötä. Bond on riisuttu kliseistään ja pidetty ihmisenä, joten suunta on ehdottomasti oikea. Tällaisenaankin teknisesti näppärä elokuvaa pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja on nurinoista huolimatta onnistunutta jatkoa Casino Royalelle. Se ei kuitenkaan riitä niille, jotka odottivat tältä pätkältä selvästi enemmän. Silti lukuisat hyvät puolet ovat ehdottomasti antava katsojalle sen pienen palan lohtua, joka nimessä luvataan.
Tätä lohtua ei tosin irtoa Alicia Keysin Bond-tunnarista, joka on yhdessä Madonnan Die Another Dayn kanssa vuosituhannen hirvein.
