Eletään 1700-luvun loppuvuosia, Preussin armeija on hyökännyt Puolaan. Salaperäinen muukalainen saapuu katolisen konventin mielisairaalan vankilaan vapauttamaan kuninkaan murhan yrityksestä syytettyä poliittista vankia. Vapauduttuaan vankilastaan samainen poliittinen vanki, Jakub nimeltään, huomaakin koko maailman vajonneen täydellisen hulluuden ja pahuuden valtaan: Entiset ystävät ovat kääntyneet tätä vastaan, isä on kuollut aikoja sitten ja vanha lemmittykin odottaa lasta toiselle. Koko maailma on toisin sanoen valunut kirjaimellista päin helvettiä ja loppujen lopuksi ainut olennainen jäljelle jäänyt kysymys onkin, kuka meistä on se kaikkein hulluin?
En muistakaan ihan hetkeen nähneeni yhtä synkkää ja painostavaa elokuvaa kuin Paholainen. Tässä ei oikeasti ole mitään positiivista tai iloista, vaan kaikki värimaailmasta ja musiikista lähtien on ohjaajalleen sangen tyypillisesti niin alakuloista, levotonta ja kaoottista kuin olla voi. Näyttelijätkin vetävät jälleen tarkoituksella reippaasti yli, eikä lopussakaan odota onnellinen päätös sen enempää kuin selkeä järjellinen loppukaan, lukemani perusteella tämä nimittäin jäi teknisistä syistä vähän keskenkin.
Puolan kommunistinen hallinto vihasi tätä elokuvaa niin paljon, että sen kaikenlainen esittäminen käytännössä kiellettiin täydellisesti aina kylmän sodan loppuvuosiin asti. Syykin on helppo huomata: pelkästään elokuvan peruspremissi miehitetyn valtion täydellisestä hulluudesta ja moraalittomuudesta osui piikkinä vähän turhan lähelle Neuvostoliitolle uskollisen satelliittivaltion osaa näytellyn Puolan kansantasavallan hallitsevia kommunisteja – tämä ja miljoona muuta äärimmäisen kieroa ja raivokasta viittausta ja vertauskuvaa. Andrzej Zulawski katsoikin tämän tiimoilta paremmaksi vaihtaa maisemaa muuan keskeneräinen tieteiseepos mukaan, ja miehen seuraava elokuva kuvattiinkin kokonaisuudessaan jo Ranskassa.
Zulawskin Paholainen ei ole mikään ihan jokamiehen helppo viihde-elokuva, suuri osa siitä on vain päämäärätöntä vaeltelua, kuvaus koostuu pitkälti hengästyttävän neuroottisista raskaista ja pitkistä kamera-ajoista, sekä kaikki vähänkään syvällisempi on tulkittava itse runsaan symboliikan ja vihjailevan rivienvälikerronnan kiemuroista ilman Hollywood-tyylisiä lässytyksiä ja latteuksia.
Paholaisen kutsuminen mielenkiinnottomaksi ja unohdettavaksi elämykseksi on kuitenkin paksuinta palturia mitä suustaan voi päästää. Kyseessä on vähintäänkin päräyttävä ja ainutlaatuinen art house -shokkielämys, jonka kaltaisia ei enää ole vuosikymmeniin tehty eikä varmaan ihan heti tehdäkään – ainutlaatuinen hulluuskuvaus.
