The Passion of the Christ (2004)

Viimein, näin pääsiäisen televisiotarjonnan seurauksena, oli minun tullut aika tarkastaa Kristuksen kärsimyskertomus. Kohua ja mielenosoituksiakin aiheuttanut teos oli ilmestymisaikoinaan syytettynä paitsi rasismista, myös jumalanpilkasta ja Kristuksen elämän eksploitatiivisesta tarkastelusta. Teoksen ohjaajana toimi näyttelijänä erinomaisesti tunnettu Mel Gibson, joka joutui todellisen mediaryöpytyksen kohteeksi erityisesti antisemitistisiksi todettujen lausuntojensa jälkeen. Gibson itse sittemmin kiisti sanomansa ja pyysi kaiken päälle vielä anteeksikin. Rohkeana tekona positiivisessa mielessä pidettiin myös elokuvan autenttisuuden ideaa. Gibson halusi näyttelijöiden puhuvan kahden tuhannen vuoden takaisia kieliä repliikkeinään, pitävän mahdollisimman aidon oloisia vaatteita ja liikkuvan ympäristössä, joka on mahdollisimman vähän niin sanotun Hollywood-näkemyksen alainen, toisin sanoen silottelematon ja mahdollisimman vähän lavasteilla hallitun näköinen. Lopputulos onkin kieltämättä lavastusteknillisesti suhteellisen komea. Siinä ovatkin valitettavasti kauneimmat sanat mitä kyseisestä filmistä voidaan sanoa.

Elokuvan juonena toimivat Kristuksen viimeiset hetket Getsemanen puutarhasta ylösnousemuksen hetkeen asti ja niiden ympärillä tapahtuva toiminta, kronologisessa järjestyksessä edeten. Jeesuksen viimeiset tunnit tuomittavana koostuvat puhtaasta väkivallan ja ristillä riippumisen hitaasta ja piinallisesta kierteestä. Ideassa sinänsä ei ole mitään vikaa. On vain niin, että vaikka ajatuksena on varmasti ollut sanoa jotain syntien taakasta ja ihmiskunnan kärsimyksen kantamisesta kuolemaan asti, sovituksena, viesti valitettavasti katoaa mitäänsanomattoman väkivallan kierteeseen. Elokuvan väkivalta ei ole mielenkiintoista eikä se ole järkyttävää. Se on varmasti lavastettu erittäin aidosti, mutta sen runsaus tuhoaa viimeisetkin rippeet vision uskottavuudesta. Koko länsimaisen filosofian ajattelussa tiukasti mukana ollut syntien sovituksen teema ei näyttäydy edes uudessa valossa, vaan se hutkitaan pinnallisesti Jeesuksen veren mukana ulos. Kristuksen kuolemantie ei näytä järkevältä. Samalla voidaan todeta, että Gibsonin visio ei ole rasistinen, sillä tälle ei ole olemassa rodusta riippumatta kuin muutamia hyviä ihmisiä, muiden ollessa saastaisia ja raakalaismaisia petoja. Tässä valossa nähtynä Kristuksen sovituskuolema voi siis olla tarpeellinen maailman pelastumisen kannalta, mutta valitettavasti katsoessa tulee enemmänkin mieleen hämmennys ja epäusko. Miksi kukaan rakastaisi tällaista ihmiskuntaa?

Pohtivamman elokuvan kannalta tällaiset ajatukset olisivatkin mitä oivallisin lähtökohta hienoon cinemaan. Valitettavasti vain mitään edes uskon kannalta pitävää selitystä emme kuule koskaan, koska mitään emotionaalista yhteentörmäystä Kristuksella ei ole eikä koskaan tule. Samoin mitään sisäistä, selittävää konfliktia ei ikinä nähdä. Vakain ilmein Hän kärsii, ei puhu, kuolee, ylösnousee ja lähtee. Meidän pitää vain olettaa tämän toimien syyt. Ehkä tämä on juuri niin kutsuttu uskovan Jeesus, uskon ”järjettömyyden” vertauskuva, mutta koska lopussa ei tapahdu minkäänlaista sovitusta, vain lyhyt, sekuntien mittainen ylösnousemus, ei mitään ideologista ajatuksen tiivistymisen pistettä nähdä. Elokuvan alkuperäinen nimi on ollut The Passion of the Christ, mutta minkäänlaista passionia ( = intohimoa, vastustamatonta halua) Kristuksen toimien takana ei missään vaiheessa valoteta. Hänen filosofiansa periaatteiden oletetaan olevan katsojan tiedossa jo alusta pitäen, eikä niissä oleteta olevan tulkinnanvaraa. Tämä on toisin sanoen elokuva ihmisille, jotka tuntevat Jeesuksen jo mitä perinteisimmän kaavan (uskonnon- ja elämänopetuksen kautta). Ongelmaksi muodostuukin se, että miksi pääosan Jeesus näyttää kaikesta huolimatta niin vieraalta? Jeesus ei ole Jeesus ilman koko mytologiaa, ilman tarinoita. Hätäisesti yhteen kootut palaset eivät riitä kokonaisen filosofian tarinaksi.

Yhtä lailla on mahdotonta puhua synneistä, kun ainoat elokuvan henkiset arvot tuntuvat tulevan lyhyistä flashbackeista joita on sijoiteltu harvakseltaan tiettyihin elokuvan ”symbolisiin” kohtiin. Ristiinnaulitsemisen hetkellä Jeesus jakaa leivän opetuslapsilleen. Samastumisen ja ideologisen tyhjyyden maisemassa ehkä väreilevien (ja ainakin minulta huomaamatta jääneiden) kaikujen löytämistä ei helpota ollenkaan elokuvan näyttelijätyö. On turhaa kehua alkuperäiskielten käytöstä, sillä näyttelijät latelevat lauseensa kuin puupökkelöt. Erityismaininnan saa bulgarialaissyntyinen Hristo Shopov Pilatuksena - jota hän on muuten esittänyt sittemmin toistekin espanjalaisessa Dolph Lundgren-toimintaseikkailussa. Niin katoaa mainen kunnia. Yleensä hieno näyttelijä Monica Belluccikin on hämmentävän pienessä osassa aivan väärässä elokuvassa. Pahin kaikista on James Caviezel, jonka Jeesuksen lähes ainoa tehtävä on haukkoa henkeä ja näyttää kärsivältä. Ei varmasti mikään kiitollinen tehtävä, mutta koska Caviezel ei edes yritä, tehtävän anti on niin yksipuolinen, ettei etevinkään luonnenäyttelijä voisi pelastaa roolin lukkiutumista yhteen ainoaan perusajatukseen: Jeesus on teräsmies, terminaattori, jonka on raahauduttava keinolla millä hyvänsä päätepisteeseen, jonka seurauksena tapahtuu ylösnousemus.

Viidesti Oscar-ehdokkaana olleen Caleb Deschanelin kuvaus on useissa kohdissa aivan kamalaa, sillä kameranliikkeet noudattavat lähinnä pornoelokuvan esteettistä dramaturgiaa kaikessa gorenhimoisuudessaan, ja eksploitaatiosyytökset eivät ihmetytä ketään valveilla pysyttelevää katsojaa, erityisesti aivan viimeisten vaiheiden ristinnaulauskuvissa, jotka tunkevat tarpeettoman lähelle. Lopullinen silaus tulee 60-luvun samuraielokuvista muistuttavan naurettavuuden verisuihkun singotessa Jeesusta keihäällä pistävän sotilaan päälle. Sotilas lankeaa polvilleen tästä ihmeestä, joka mietitytti allekirjoittanuttakin. En tiennyt ihmisruumiissa voivan olla 100 litraa verta vielä senkin jälkeen, kun tätä on lyöty kepeillä, ruoskilla, laudanpätkillä, nyrkeillä ja potkittu päähän, kylkiin, rintaan, jalkoihin, jalkoväliin, selkään ja vatsaan ja itse asiassa kaikkialle minne vain inhimillistä vahinkoa voi tuottaa. Ilmeisesti voi, ainakin jos sattuu olemaan puusepänpoika Beetlehemistä. Koska minua ei verellä läträäminen elokuvissa useimmiten erityisemmin hetkauta, leffan väkivalta on minulle, kuten jo edellä sanottua, hyvin tylsää ja pinnallisen tarkoituksetonta, teoksen pääsisältö. Jota kuta toista voivat nämä näyt järkyttääkin, mutta epäilen järkyttyykö kukaan aidosti samasta shokkinäystä yhtä vahvasti yhä uudestaan ja uudestaan peräkkäin katsottuna. Deschanelin kameratyö ansaitsee suurimmat kiitoksensa värisävyistään, jotka anteeksiantamattoman ankeita, edes jollakin ”ilahduttavalla” tavalla. Tämä on kumminkin laiha lohtu.

Hidastukset ovat niin mittavassa käytössä, että Kristuksen kompastuessa kolmannen kerran ristiä kantaessaan kameran pyöriessä hidastetusti ympäri, katsojaa alkaa oikeasti naurattaa epäuskosta. Koko visiota voisi sanoa lihalliseksi, jos ilmaisumuoto ei olisi jo ajatuksena groteski. Hollywood-peruspaskasäveltäjä John Debneyn musiikki on ennalta arvattavan ylidramaattista ja luo todella surullisen vastakohtaisuuden kuvan sisällöttömyyden kanssa. Audiovisuaalinen kokonaisuus on murskaavan tympeä. Mukana pyörii myös ilmeisen feminiininen Saatanan hahmo, joka riivaa myös Juudaksen täysin sivuun jäävää ja nopeasti pois pelattavaa hahmoa. Kaikessa tässä on niin paljon yhtymäkohtia Nikos Kazantzakiksen erittäin tunnettuun Kristus-tarinaklassikkoon Kristuksen viimeinen kiusaus (josta Martin Scorsese 90-luvun alussa ohjasi yhtä lailla kohahduttaneen elokuvan), että katsoja alkaa tuntea sisällään jo suunnatonta raivoa tarinan näpertelevästä ”tasosta” verrattuna Kazantzakiksen koskettavaan, humaaniin, mutta yhtä lailla uskonnolliseen ja älykkääseen visioon.

Henkilökohtaisen agnostisen vakaumukseni vuoksi en suutu Gibsonin visiosta ja sen olemassaolosta. Kiistän samalla kenenkään ajattelemaan kykenevän ihmisen suuttumuksen aitouden. Tavallaan tässä on tämän laimean elokuvan suurin virhe, jonka kuka tahansa katsoja voi heittää vasten sen kasvoja: siitä provosoituu vain, jos on provosoituakseen kaikesta uskontulkinnallisuudesta. Henkilö pääosassa ei ole Jeesus, kuten monissa muissa, jopa yhtä heikoissakin Jeesus-elokuvissa katsoja on voinut näyttelijän kuvitella olevan. Koko elokuvan ajan roomalaiset hakkaavat jota kuta miestä, jota emme loppujen lopuksi tunnista keneksikään mytologiamme hahmoksi. Hän voisi olla Buddha, Muhammed, intiaanien mytologinen Kojootti, kuka tahansa symboliselle ristille vietävä mies, jonka nimi nyt vain sattuu olemaan Jeesus. Mitään tuntua mistään merkityksellisestä ei lepää elokuva-Jeesuksen silmien takana. Ristille menee James Caviezel, näyttelijä, ei Jeesus yksityishahmona, eikä erityisesti Jeesus ihmisen arvojen mittana. Ainoa suuttumuksen syy voi olla vain elokuvan yliampuva tarkoituksettomuus, tarina miehestä nimeltä Mel Gibson, joka halusi koskettaa, mutta sai aikaan vain tyydyttymättömän tyhjyyden tunteen. Lopullisesti elokuvan arvon vesitti sen muodon täysin kaavamainen toisto Gibsonin seuraavassa kärsimysnäytelmässä Apocalypto, joka vei turruttavan tylsän väkivallan ja olemattoman uskontematiikan toistelun aivan toiselle asteelle ja jota syystä voidaan pitää jopa jonkinlaisena jatko-osana Kristuksen kärsimyskertomuksen shokeeraavan anti-intellektuaaliselle ja tappavan tylsälle epäsanomalle.

Pisteet:
Arvosteltu: 22.03.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Lamourhaaja
Tykittäjä
12 arvostelua

The Passion of the Christ sai osakseen paljon julkisuutta jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Juutalaiset moittivat elokuvaa antisemitistiseksi. Mutta itse en kokenut tätä ollenkaan juutalaisvastaiseksi. Juutalaisvastaiseksi elokuvaksi tämän kykenevät kuvittelemaan ainoastaan äärijuutalaiset. Elokuva kyllä antaa juutalaisista melko asiallisen kuvan, eikä suinkaan esitä juutalaisia huonossa valossa.

Elokuvan juoni on varmasti jokaiselle tuttu. Jeesuksen ristiinnaulitsemisestahan tässä on kyse. Ja sitä kuvataan todella tarkasti ja brutaalisti. Elokuva seuraa melko tarkasti Raamatussa olevaa Jeesuksen kärsimysnäytelmää. Tosin epäilen, että Mel Gibson on lisäilyt joitakin omia kohtauksia. Ainakaan en joitakin elokuvan kohtauksia Raamatun ristiinnaulitsemiskertomuksista pikaisella selaamisella löytänyt. Mutta muuten ollaan lähdeteokselle erittäin uskollinen. En tosin oikein tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Ei sitä varmaan olisi paljonkaan voitu muuttaa, mutta jotain uutta näkökulmaa olisi voinut olla. Nyt tämä elokuva tyytyy vain toistelemaan sitä, mitä meille on kouluissa opetettu.

Toinen kohuttu juttu väitetyn juutalaisvastaisuuden lisäksi tässä leffassa oli elokuvan brutaali ja realistinen väkivalta. Väkivaltaisia kuvia on vain noin puolet elokuvan kestosta, mutta aika raakaa touhua on tuo loppupuolikas. Jos tämä elokuva ei ansaitse K-18-merkintää, niin ei sitten mikään. Hieman ihmettelenkin, että tälle yritettiin K-15-ikärajaa. Onneksi ei noin alhaista ikärajaa annettu. Olihan homma varmasti oikeastikin aika raakaa, mutta jotenkin tämä meinaa välillä mennä mässäilyn puolelle. Väkivaltakohtaukset ovat melko pitkitettyjä ja hyvin tarkkoja. Olen kyllä luullut, että ristiinnaulitsemissa tässä tapauksessa oli hieman eri tarkoitus kuin vain pelkkä verellä läträily. Ei minulla mitään elokuvaväkivaltaa vastaa ole, mutta tässä tuli sellainen olo, että tarvitseeko nyt ihan noin raakaa väkivaltaa olla. Ei katsojalle tule varmastikaan hyvä olo tässä. En suosittelekaan tätä herkille ihmisille. Joten jos olet allerginen runsaalle verenvuodatukselle, mieti kahteen kertaan ennen kuin katsot tämän leffan. Kidutuselokuvien ystävät tosin varmaan innostuvat tästä leffasta.

Tosin on tässä paljon hyvääkin. 2000 vuoden takainen Israel on kuvattu todella hyvin. Ympäristö ja ihmisten vaatetus on todella aidon oloista. Realistisuutta lisää myös se, että ihmiset puhuvat niitä kieliä, joita tuolla alueella puhuttiin 2000 vuotta sitten eli arameaa, hepreaa ja latinaa. Elokuva on muutenkin visuaaliselta tasoltaan huippuluokkaa. Myös musiikki on onnistunutta. Näyttelijätkin ovat loistavia. Mel Gibson ei ole ottanut ketään isoja staroja tähän, vaan näyttelijät ovat melko tuntemattomia. James Caviezel tulkitsee todella hienosti Jeesusta. Hän kyllä saa todella hyvin Jeesuksen kärsimyksen esille. Myös Rosalinda Celentano, joka näyttelee Jeesuksen riivaajaa, tekee todella hyytävää roolityötä. Ja muutkin näyttelijät ovat loistavia.

Eli elokuvassa on todella paljon hyviä juttuja. Mutta täydellinen elokuva tämä ei ole. Raaka väkivalta ei todellakaan aiheuta hyvää mieltä. Muutamat kohtaukset ovat myös hieman ylidramatisoituja. Nuo kohtaukset venyttävät elokuvaa tarpeettomasti. Elokuva toimisi varmaan paremmin hieman tiiviimpänä pakettina. Uskovaiset ja kidutuselokuvien ystävät varmasti saavat tästä paljonkin irti.

Pisteet:
Arvosteltu: 26.03.2006
Katsottu: VHS

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
483 arvostelua

Mel Gebsonin ohjaama Passion of the Christ sai jo paljon ennen ilmestymistään kovaa kritiikkiä, eikä leffan ilmestyttyä kriitiikki vähentynyt. Leffa takoi silti Amerikassa huikat luvut ja oli maailmalla suuri menestys. Leffan raakuus ja väkivaltaisuus jakoi mielipiteet jyrkästi kahtia.

James Caviezel tulkitsi Jeesusta todella hyvin. Loppupuolella Jim oli kyllä maskeerattu lähes tuntemattomaksi. Elokuvaansa Gibson ei roolittanut hirveän kuuluisilla nimillä - James Caviezelia ja Monica Beluccia lukuun ottamatta muut näyttelijät olivat melko tuntemattomia. Mel Gibson itse lyö Jeesukseen viimeisen naulan leffan loppupuolella.

Mel Gibson teki Passion of the Christista siistimmän version vuoden ensimmäisen julkaisun jälkeen. Tämä versio ei kuulemma pyörinyt Amerikassa kuin muutaman viikon, eikä se ole Suomeen ainakaan vielä tullut.

K-18 -leima on paikallaan, sen verran rankasti veri lentää ja ruoskat osuu. Yhdessä vaiheessä PotC:n ikäraja meinattiin alentaa 15 vuoteen, mutta lopulta pidetiin kiinni K-18:sta.

Passion of the Christ on kokonaisuutena raaka ja raju kärsimyselokuva, mutta se sisältää vahvan tarinan.

nimimerkki: andy

Pisteet:
Arvosteltu: 05.10.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

andy
Käyttäjä
309 arvostelua

Varmaan kukaan ei ole voinut välttää kuulemasta,jo kyllästymiseen asti, Mel Gibsonin uudesta elokuvasta The Passion Of The Christista. Elokuva on kerännyt ilmaista markkinointia juutalaisvastaisuus syytteillä, ja milloin minkäkin maan kirkko on lytännyt tämän teoksen maanrakon. Elokuvaa on myös syytetty kliseisyydestä ja väkivallalla mässäilyllä. Omat odotukset olivat aika pirun korkealla, näin arka ja massiivinen aihe on onnistuttu kääntämän valkokankaalle osittain onnistuneesti. Osittain.

Jos elokuvalle on povannut kovia odotuksia, kannattaa ottaa huomioon elokuvan nimi, Passion Of The Christ, eli kristuksen kärsimys. Oli todella kova pettymys, kuinka perinteinen tarina tämä loppujenlopuksi olikaan. Ei mitään yritystäkään mihinkään syvällisempään suuntaan. Gibsonin aikaisemmassa elokuvassa Braveheartissa tämä perinteinen näkökulma toimi huomattavasti paremmin, mutta kun nyt on kyseessä raamattu, jonka tarina on niin syvä ja moniulotteinen, olisi todella toivonut jotain erilaista lähestymistapaa. Jeesuksen tarina tässä muodossa on kerrottu ja kuultu jo niin monesti.

Näin ollen Gibsonille jää periaatteessa koko elokuva aikaa keskittyä ollennaiseen eli jeesuksen kärsimykseen. Paljon puhuttanut ruoskimiskohtaus on kyllä hyvin brutaali, mutta se päästää katsojan silti harmittavan helpolla. Leikkaukset itkevään mariaan ja katselevaan ihmisjoukkoon syö harmittavasti koko kohtauksen intensiteettiä. Gibson olisi saanut laittaa vielä kovemman vaihteen silmään, ja näyttänyt ruoskimista niin paljon että kaikilla ihmisilla elokuvateatterissa olisi tullut pakokauhun omaisia tunteita. Ottihan jeesus kuitenkin koko ihmiskunnan synnit noina raipan iskuina. Tuo ruoskiminen ei näköjään riittänyt vielä Gibsonille, vaan jeesusta hakataan, potkitaan ja syljetään päälle koko loppuelokuvan ajan. Kaikkein pahinta on että väkivalta alkaa turruttaa hyvinkin nopeasti, ja varsinkin matka kukkulalle ristiinnaulittavaksi on todella tylsää katsottavaa. Ristiinnaulitseminen onkin sitten oma lukunsa, ja se saakin aikaan varsinaisia inhontunteita. Homma menee niin yli että minua rupesi jo hymyilyttämään. Verta suihkuava kylki kuuluu minusta enenmmän tuonne splatter-osastolle, TV-maailman arvostelu puki hyvin koko elokuvan vahvuuden ja suurimman ongelman yhdeksi lauseeksi: Lihaa säästämättä, laadusta tinkien. Tätä kärsimysnäytelmää helpotetaan näyttämällä takaumia jeesuksen aikasemmasta elämästä. Ne jäävät hyvin irtonaisiksi ja tylsiksi. On todella puuduttavaa katsella viimeistä ehtoollista jos siitä on joutunut lukemaan koulussa kyllästymiseen asti. Gibsonin syyllistyy ohjaana muutamiin todella halpoihin temppuihin, johtuen miehen vanhoilliskristillisestä näkökulmasta. Silmiä nokkivat korpit, sortuvat temppelit ja edustavat sitä vanhoillista mustavalkoista ajattelutapaa josta minä en pidä, ja ei ilmeisesti ole pitänyt moni muukaan. Varsinkin elokuvan loppu sai ainakin minut hämmästyneeksi. Mukaan oli pitänyt saada vähintään yksi kohtaus Hollywoodia tyhmille jenkeille, ja tämä oli juuri sitä. Elokuvan tylsän käsikirjoituksen olisi pelastanut vaikkapa tarantinomainen, rikottu aikajakso kuvaus.

Jottei ihan itkuvirreksi menisi niin ei elokuva nyt aivan torso ole. Kuvaus on todella kaunista, ja Gibson on onnistunut luomaan juuri tuon raamatullista maalaustaidetta tavoittelevan kuvallisen ilmaisun. Uskottavuutta lisää pirusti(anteeksi huono sanavalinta) kun kerrankin puhutaan arameaa ja latinaa. James Caviezel edustaa sitä perinteista kuvaa jeesuksesta, ja vaikka miehen rooli elokuvassa onkin lähinnä voihkia veret ja arpimaskit naamalla, hoitaa hän tonttinsa vakuuttavasti. Samoin tekevät muutkin näyttelijät. Tekstitysten pois jättäminen olisi minusta ollut liikaa kikkailua, joten hyvä näin.

Kannattaa kysyä nämä seuraavat kysymykset itseltään elokuvan katsottua. Minkä takia menin tämän katsomaan? vastaus: Kohun ja k-18 lätkän takia. Mistä tämä elokuva tullaan muistamaan? Vastaus: Juuri noista edellisista asioista. Ihan puhdas shokkielokuva passion ei ole, mutta ei se siitä kaukana ole. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta mukana on myös niin paljon fataaleja virheitä. Loppujen lopuksi The Passion Of The Christ jää fiktionaaliseksi dokumentiksi jeesuksen viimeisistä tunneista. Elokuvan alta huokuu kuitenkin niin paljon käyttämätöntä potentiaalia, että harmittaa kun Gibson on "mennyt siitä mistä aita on matalin". Otetaan kuitenkin huomioon että elokuva, joka herättää näin paljon keskustelua ei koskaan voi olla turha tai huono.

Ison budjetin hollywood-elokuva niin arasta aiheesta kuin Jeesus, siinä ei puhuta englantia ja se on tekstitetty jopa amerikassa ja se sisältää sadistista ja yksityiskohtaista väkivaltaa. Ja kyseessä on kassamagneetti. Sietäisi Gibsonin olla ylpeä.

nimimerkki: Onnen_Rusina

Pisteet:
Arvosteltu: 04.04.2004
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Onnen_Rusina
Vieras

Jeesus astelee valkokankaalle... taas. Tällä kertaa Mel Gibsonin kulmasta. Iskulauseena voisi olla vaikkapa "sama tarina - enemmän verta". Kohua oli sen verran jo ennen ensi-iltaa, että pitihän leffateatteriin raahautua.

The Passion of the Christ kuvaa Jeesuksen (Caviezel) 12 viimeistä tuntia raakoja yksityiskohtia sen pahemmin säästelemättä. Juoni menee pitkälti Raamatun sääntöjen mukaisesti, eivätkä pienet lisäväritykset ainakaan itseäni haitanneet. Yksi pitkä miinus käsikselle tulee tosin välissä pilkahtelevasta, ilmeettömästä naisperkeleestä. Etenkin kliimaksin akka onnistui latistamaan totaalisesti hönöllä kirkumisellaan, höh! Huudon jälkeen lopetus on muutenkin jotenkin tönköhkö.

Juutalaisten nostattama mutina on ollut filmille ennemmin loistavaa mainosta, kuin aiheellista huomauttelua. Eihän tässä sormia tavallista enempää osoitella; noin se meni kirjassakin! Jos jostakin sopii herneet vetäistä nenään, niin se voisi olla kaunistelematon väkivalta. Jeesusta ruoskittaessa pienet lihanpalaset lentelevät yksityiskohtaisesti pitkin ruutua - ja moista kestää kauan. Välillä tarpeettomankin pitkiltä tuntuvista kurjuussessioista pidetään hengähdystaukoja takaumilla, joissa Jeesus kertailee sitä kuuluisaa Sanomaa.

Visuaalisesti kyseessä on melkeinpä upeimman näköinen Jeesus-filmatisointi. Kuten Pasolinin "Matteuksen evankeliumi", on Passionkin kuvattu Italian hillittömän hienoissa maisemissa. Kuvaus on taidokasta, ja viimeistä värisävyä myöten ulkoasu on kohdallaan. Gibsonin kerronnallinen ote taiteilee hienosti unenomaisen meiningin ja raastavan realismin välillä. Taustamusiikit ovat juuri sopivan jylhiä tällaiseen leffaan, ja irrottivatpa selkäpiissä muutaman väreenkin.

Aramea istuu yleisilmeeseen hyvin, eivätkä Caviezelin ääntämiset kuulosta täkäläisen korviin onneksi inhalta. Jeesuksella on tosin hirmu vähän repliikkejä - itseasiassa Gibson aikoi alunperin jättää tekstityksen pois ja antaa kuvallisuuden puhua puolestaan. Tekstit tulivat lopulta onneksi messiin, mutta dialogia olisi voinut olla vielä hitusen enemmän.

"Se on mitä se oli", sanoi Paavi Passionin nähtyään. Niinhän se taisi juu olla. Suositellaan katsottavaksi "kuvitusta Raamattuun"-mielessä. Oikein nätti filmatisointi muutamista epäkohdista huolimatta.

Pisteet:
Arvosteltu: 31.03.2004
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Pingutyyppi
Käyttäjä
210 arvostelua

Olen kristitty, käynyt rippikoulun ja ollut uskonnon tunneilla, mutten en ikinä ole pahemmin kiinnostunut Jeesuksesta tai hänen elämästään. Mutta minkä takia menin katsomaan Mel Gibsonin ohjaaman The Passion of the Christin? Kenties samasta syystä, miksi muutkin menevät elokuvan katsomaan. Kohun takia. Elokuva on puhuttanut ympäri maailmaa sen rankasta sisällöstään ja juutalaisvastaisuudestaan, ja tämän takia itsekin tallustelin teattereita kohti. Mitä tuohon juutalaisvastaisuuteen tulee niin se on katsojan omissa päätelmissä. Gibson kylläkin kuvaa juutalaisia kliseisesti, mutta joukkoonkin mahtuu hyväntahtoisia juutalaisia. Ja ketkä halusivatkaan tappaa Jeesuksen?

The Passion of the Christ kuvaa Jeesuksen elämän viimeisiä 12 tuntia, johon kuuluu Jeesuksen verinen kärsimysnäytelmä. Gibson on tehnyt elokuvastaan ällistyttävän verisen elokuvan Jeesuksen viimeisistä hetkistä, jollaista ei ole nähty. Kaikki näkemäni kuvaukset Jeesuksen viimeisistä hetkistä ovat olleet hyvin lempeitä, eikä näissä ole saatu Jeesuksen kärsimyksistä mitään irti. Gibsonin elokuvassa Jeesuksen kärsimykset tuntuvat, kun Jeesusta hakataan ja ruoskitaan henkihieveriin. Jo tämän takia elokuva ei sovi kuin aikuisille ja niille, jotka kestävät katsoa lähes tunnin verran kiduttamista ja hakkaamista, joten 18 ikäraja on loistava valinta tällaiselle elokuvalle. Väkivalta on kovaa katseltavaa mutta sopii täydellisesti kuvaamaan Jeesuksen kärsimystä ihmiskunnan edessä.

Passion of the Christ on elokuvallisesti huippuluokkaa puvustuksesta verenpisaraan asti ja kaikki näyttää mahdollisemman aidolta ympäristöstä veriseen ja hakattuun Jeesuksen ruumiiseen. Mutta en pysty sanomaan, kuinka tarkasti Passion seuraa Raamatun kirjoituksia, kun Raamatun luku ei kiinnosta, enkä edes aio ottaa selvää. Sen verran tylsää hommaa on Raamatun tutkiminen, mutta elokuvallisesti homma toimii ja hyvä näin, kun Passion of the Christ kolahti itseeni.

Pisteet:
Arvosteltu: 27.03.2004
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Filmer
Käyttäjä
246 arvostelua

Raamattuun perustuvat elokuvat eivät ole vuosikymmeniin vetäneet väkeä elokuvateattereihin. Nyt Mel Gibson on elokuvallaan The Passion of the Christ tehnyt uskonnollisista teemoista jälleen suuren yleisön viihdettä. Yksikään iso Hollywood-studio ei halunnut ottaa The Passion of the Christia levitykseen. Kaupalliseksi itsemurhaksi etukäteen tuomittu elokuva on nyt elokuvahistorian suurimpia taloudellisia menestyksiä. Ison riskin ottaneen Gibsonin tuotantoyhtiön kassaan kilisee satoja miljoonia dollareita.

The Passion of the Christ keskittyy Jeesuksen elämän viimeisiin 12 tuntiin. Kyseessä ei ole mikään vaihtoehtoinen tarina Jeesuksesta kuten Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus, vaan vanhoilliskristillinen Gibson on halunnut tehdä alkutekstiin ja katoliseen opetukseen perustuvan tulkinnan.

Elokuvassa puhutaan englannin sijaan arameaa ja latinaa. Aluksi se kuulostaa oudolta mutta itse asiassa tuo tarinaan autenttisuutta. James Caviezel pääroolissa vastaa ulkonäöltään perinteistä Jeesus-kuvastoa. Historian tutkijoilla on varmaan erilainen käsitys miltä Jeesus näytti, mutta mielestäni Caviezel sopii rooliin. Hänen katseessaan on paitsi lempeää karismaa myös voimakkuutta ja arvokkuutta.

Uskontoaiheiset elokuvat ovat yleensä herättäneet kiivasta keskustelua. The Passion of the Christia on syytetty juutalaisvastaisuudesta. Juutalaiset fariseukset ovatkin elokuvan hieman kliseemäisiä pahiksia. Pontius Pilatus (Hristo Naumov Shopov) sen sijaan on fariseuksia inhimillisempi tyyppi. Pöllämystynyt Pilatus katselee ja kuuntelee fariseusten Jeesus-ajojahtia enemmänkin viran puolesta eikä oikein ymmärrä mistä moinen into tuomita nasaretilainen kuolemaan.

Visuaaliseen ilmeeseen on haettu inspiraatiota Caravaggion Raamattu-aiheisia maalauksista. Moninkertaisen Oscar-ehdokkaan Caleb Deschanelin kuvaus onkin komeaa työtä. Etenkin alun unenomainen tunnelma sumuisessa Getsemanen puutarhassa on vaikuttava.

Elokuvan väkivalta on myös herättänyt keskustelua. Ajatus vain aikuisille sallitusta Jeesus-elokuvasta saattaa tuntua erikoiselta, mutta The Passion of the Christ ei todellakaan ole mikään pyhäkouluelokuva.

Suuri osa elokuvasta uhrataan Jeesuksen kärsimysten kuvaamiseen. Roomalaisten sotilaitten käsittelyssä ruoska viuhuu ja repii ihon verille. Verta vuotaa saavikaupalla. Loputtomalta tuntuvan sadistisen kidutuksen ja kymmenien raipaniskujen jälkeen Jeesus on kuin jyrän alle jäänyt. Ja pahin on vielä edessä eli marssi Golgatalle ja ristiinnaulitseminen. Nekin näytetään käyttämällä yhtä brutaalia kuvastoa. Kuuden tuuman rautanaulat iskeytyvät lähikuvissa käsien läpi.

Kaikkea tätä katsellessa herää kysymys, että eikö Gibsonilla ole ollut muuta keinoa kertoa Jeesuksen kärsimyksistä kuin läväyttää kaikki katsojan silmille, jolloin mielikuvitukselle ei jää lainkaan tilaa. Kenties tarkoituksena on herättää katsojassa voimakkaita tunteita, mutta kokemus on pikemminkin turruttava.

Kärsimysnäytelmän välissä on takautumia Jeesuksen lapsuudesta, vuorisaarnasta ja viimeisestä ehtoollisesta, mutta muuten Jeesuksen puheet ja opetukset jäävät taka-alalle. Pahan ruumiillistuma seuraa tapahtumia sivusta. Rosalinda Celentanon esittämä androgyyni kummajainen muistuttaa Bergmanin Seitsemännen sinetin Kuolemaa ja on aika karmiva ilmestys.

The Passion of the Christ voi olla heräte monenlaiselle teologiselle debatille, mutta elokuvana elokuvien joukossa siinä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Siitä puuttuu elokuvallisia oivalluksia, jotka tekisivät tarinasta mielenkiintoisen valkokankaalla. Taloudellinen menestys on jo varmaa, mutta taiteellisen menestyksen kanssa on vähän niin ja näin.

nimimerkki: Jussi Huhtala

Pisteet:
Arvosteltu: 27.03.2004
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Jussi Huhtala
Vieras