Käsky (2008)

Runollinen ja symboliikasta rikas kokonaisuus.

Aku Louhimiehen uusin sijoittuu vuoteen 1918, eli Suomen sisällissodan aikaan. Mutta kyseessä ei kuitenkaan nyt ole sotaelokuva. Käskyssä sota on vain tila, jossa sen kolme päähenkilöä liikkuvat toisiaan kohti. Näiden kolmen päähenkilön välisistä suhteista sekä luonnonmaisemista Louhimies, kuvaaja Rauno Ronkainen sekä leikkaaja Benjamin Mercer ovat luoneet runollisen ja symboliikasta rikkaan kokonaisuuden. Tuon kokonaisuuden ytimessä on rakkaus isänmaata, aatetta ja vapautta kohtaan. Rakkaus panee ihmiset koville, eikä Käskyn tapauksessa silloin puhuta mistään unettomuudesta Seattlessa, vaan itsensä myymisestä ja verestä kielellä.

Vaikka Käskyssä on juoni, se tuntuu jäävän elokuvassa sivuseikaksi. Näin ollen Käsky ei oikeastaan olekaan kertomus, jossa oikeudentuntoinen valkoinen sotilas Aaro (Vauramo) lähtee viemään pahasuista ”punahuora” Miinaa (Viitala) kirjailija-tuomari Hallenbergin (Aho) luo tuomiolle. Se taso on koko leffan köyhin ja kömpelöin taso, alkaen Miinan ja Aaron heppoisesta yhteensaattamisesta ja päättyen tuomari Hallenbergin loputtoman pitkiin jaarituksiin. Tästä köyhyydestä ja kömpelyydestä ei voi syyttää näyttelijöitä, joista ainakin pääosakolmikko tekee niin hienoa työtä kuin syvillä rooleissaan olevat ihmiset vain saattavat.

Käsky antaa katsojalle eniten tunne-elokuvana ja bongausmatkana. Pessi Levannon musiikissa on kuultavissa välillä samankaltaisia romanttisia sävyjä kuin Jukka Linkolan Lumikuningattaressa. Välillä Levanto heittäytyy mystisemmäksi ja scoressa on tuntua Krzysztof Kieslowskin hovisäveltäjä Zbigniew Preisnerin tuotannosta. Louhimieskin vaikuttaa kumartavansa elokuvallaan moneen suuntaan, Kieslowskista Aki Kaurismäkeen (elokuvan alkupuoliskon dialogin niukkuus on suorastaan ihailtavaa), Ingmar Bergmanista Lukas Moodyssoniin (Miinan kokema väkivalta voi tuoda déjà vu -tunteen Lilja 4-ever -elokuvan nähneille) ja Katariina Lillqvististä jopa Andrei Tarkovskiin. Tarkovskin veroinen runoelokuvantekijä Louhimies ei ole, vaikka leffan kuvat upeita ovatkin. Lopputulos jää jotenkin hiomattoman tuntuiseksi, ja eräitä ratkaisuja ohjaajan olisi suonut harkinneen tarkemmin. Esimerkiksi Sulevi Peltolan sinänsä hyvin tulkitsema hullu vaikuttaa lopputuloksessa auttamattoman ylimääräiseltä hahmolta.

Söpö
Ylläpitäjä, 677 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 28.08.2008
Katsottu: Teatterissa

Onnistuu paitsi luotaamaan sisällissotaan liittyviä tuntoja ja tuntemuksia tarkemmin kuin mikään muu teos aiemmin, myös kertomaan selkeästi inhimillisen tarinan sodan mielettömyydestä.

”On hällä oikeus tappaa ja sulla
– mut mistä saitte sen oikeuden?
Ei voi hän vieraaks majaas tulla:
hän on vihollinen!”
– Yrjö Jylhä

Maailman historiaan mahtuu liian paljon sotia, mutta erityisesti yksi niistä on Suomen historiassa sellainen, jonka vaikutus ei laannu sukupolvienkaan myötä: vuoden 1918 verinen sisällissota. Vaikka sodan päättymisestä on aikaa jo 90 vuotta, suhtautuu valtavirta siihen edelleen vaikenevasti tietäen, kuinka voimakkaita tunteita se joissain kansaosissa edelleen herättää.

Suomen kansan punaisiin ja valkoisiin jakanut sota on kuitenkin noussut vahvasti pinnalle aivan viime vuosina, jolloin aihetta on vihdoin alettu käsitellä oikein olan takaa. Aiheesta, josta monet koulukirjatkaan eivät pysty kertomaan kuin varsin yksipuolisen totuuden, on vuoden sisällä ilmestynyt jo kaksi elokuvaa, jotka kummatkin ovat jättäneet syyllisyyskysymykset vahvasti taka-alalle. Raja 1918 ehti teattereihin jo vuoden 2007 loppupuolella, ja keräsi kiitokset niin katsojilta kuin kriitikoiltakin. Mutta siinä missä Raja 1918 kertoi sisällissotaa enemmän Suomen itsenäisyyden alkuvuosien vaikeuksista, porautuu Aku Louhimiehen ohjaama Käsky tiukasti sisällissodan oikeudellisiin, moraalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Käsky kertoo valkoisen jääkärin ja punaisen naissotilaan tarinan sisällissodan loppupuolella. Saksasta ”ryssiä ajamaan” palannut jääkäri Harjula (Samuli Vauramo) joutuu todistamaan valkoisten sodanjälkeisiä, mielivaltaisia teloituksia. Hänen onnistuu pelastaa ainoana eloon jäänyt punaneito (Pihla Viitala), jonka päättää vastusteluista huolimatta viedä lailliseen kenttäoikeuteen. Matkan aikana nämä vihollisiksi toisilleen esitetyt ihmiset kuitenkin haaksirikkoutuvat saarelle, jossa tapahtuu jotain hyvin odottamatonta. Harjulan jo ennestään vankka oikeudentunto herää vangitsemansa naisen ahdinkoa seuratessa, ja pian onkin selvää, ettei väri anna oikeutta tappaa. Sen vääryyden Harjula aikoo estää hinnalla millä hyvänsä.

Käsky perustuu Leena Landerin vuonna 2003 ilmestyneeseen romaaniin. Aiheensa arkuuden ja sen käsittelyn ennakkoluulottomuuden vuoksi keskustelua herättänyt teos rikkoi monia sisällissotaan liittyviä tabuja, ja voitti myös arvostelijoiden suosion osakseen. Kirja palkittiin lopulta kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja siirtyi nopeasti niin kuunnelmamuotoon kuin teatterilavoillekin. Erinomaisesti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä teos on kääntynyt elokuvaksi Louhimiehen käsittelyssä varsin uskollisesti ja ennen kaikkea erittäin onnistuneesti.

Käsky eroaa perinteisistä sisällissotakuvauksista siinä, että se kertoo tarinansa nimenomaan ihmisten näkökulmasta. Aatteellinen patsastelu ja ideologiset palopuheet on jätetty selvästi vähemmälle, samoin kuin aiheeseen moneen otteeseen liitetty hyssyttely. Käsky on monessa mielessä elokuvahistoriamme realistisin sisällissotakuvaus, joka onnistuu paitsi luotaamaan tapahtumaan liittyviä tuntoja ja tuntemuksia tarkemmin kuin mikään aiemmin, myös kertomaan selkeästi inhimillisen tarinan sodan mielettömyydestä ja poikkeuksellisen tilanteen vaikutuksista ihmisiin. Ehkä kaikkein selvimpänä ja ajattomimpana teemanaan elokuva kertoo tarinan mahdottomasta rakkaudesta, jolle maan historian vaikein aika kaikkine julmuuksineen antaa äärimmäiset puitteet.

Jos elokuva on juoneltaan älykäs, niin toteutus ei sille ainakaan häviä. Elokuva paitsi säilyttää alkuperäisteoksen hengen ja älykkyyden, myös kehittää sitä elokuvan keinoja oivallisesti hyväksikäyttäen. Monella tavalla viime vuoden vaikuttavimman sotadraaman, Sovituksen (Atonement, 2007) mieleen tuova filmatisointi edustaa nykypäivän teknisesti kehittyneintä Suomi-elokuvaa, jonka upeasti onnistuneet kuva- ja äänimaailma ovat ehdotonta kansainvälistä huipputasoa. Talven kuolemasta vasta toipuva, keväisen ankea Suomen luonto toimii erinomaisena miljöönä muutenkin synkkäsävyisälle tarinalle.

Vaihtelevanlaatuisia elokuvia tähän mennessä ohjannut Aku Louhimies onnistuu Käskyn suhteen paremmin kuin koskaan aiemmin. Elokuva etenee kiitettävän vakaasti, eikä jää missään vaiheessa laahaamaan paikoilleen. Louhimies on itse sanonut halunneensa käsitellä aihettaan ulkopuolisen silmin, ja tässä hän on onnistunutkin erittäin hyvin pystyen samalla olemaan sekä suora että rehellinen, unohtamatta kuitenkaan teoksen kannalta ensiarvoisen tärkeää tunnelatausta. Kaikkein tärkeimpänä seikkana Louhimies saavuttaa ohjauksessaan alkuperäisteoksen ristiriitaisen ajatusmaailman ja yhdessä vietävän taidokkaan kuvauksen kanssa raadollisen realismin tunnun. Lopputulos herättää ajatuksia, vaikuttaa ja koskettaa aidosti.

Käsky on loppujen lopuksi erityisesti näyttelijöiden elokuva, jotka varmuudessaan huipentavat upean elokuvakokemuksen – vieläpä uusien kasvojen kera. Samuli Vauramo on nuori, nouseva tähti, joka herätti alun perin epäilyksiä näin vakava-aiheisen elokuvan pääroolissa. Mies suoriutuu osastaan kuitenkin erinomaisesti, ja hänen jälkeensä on rooliin vaikea kuvitella enää ketään muuta. Pihla Viitala on niin ikään vakuuttava vähäsanaisena, ilmein ja elein roolihahmoaan kasvattavana punaisena naissotilaana, jonka pelkkä olemus ilmentää jotain olennaista punaisten sotilaiden sodanjälkeisestä katkeruudesta. Elokuvan parhaasta suorituksesta vastaa kuitenkin Eero Aho kenttäoikeuden tuomarin roolissa. Hänen hahmonsa on entinen kirjailija ja humanisti, joka tarpeeksi kauan henkisesti raskasta työtään tehtyään on muuttunut tunnekylmäksi, patoutuneiden tunteiden kuihduttamaksi piruparaksi. Aina yhtä vakuuttava Aho onnistuu suorituksellaan kasvattamaan tämän ristiriitaisen hahmon kehityksen elokuvan karuimmaksi tarinaksi, joka herättää varsin ristiriitaisia ajatuksia.

Keskustelu Suomen sisällissodasta varmasti jatkuu tulevien vuosikymmenten aikana, mutta tietynlainen merkki on jo saavutettu: Käsky on kiistaton osoitus siitä, että niinkin vaikeasta aiheesta on mahdollista tehdä erittäin tasokas ja ajatuksia herättävä elokuva ilman ideologian värittämää historiankerrontaa. Käsky on rehellinen ja rankka elokuva, joka myöntää ja tuomitsee tapahtuneen, mutta ei ala moralisoimaan asiaa sen enempää. Sota on paha asia ja sillä siisti. Tärkeämpi asia ovat ihmiset, joihin se on niin monimuotoisesti vaikuttanut. Käsky onkin ennen muuta kuvaus sodan uhreista, joita löytyy niin häviäjistä kuin voittajista – vaan onkohan sodassa sellaisia ollenkaan?

Käsky on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista ja tärkeimmistä suomalaisista elokuvista. Se on paitsi erittäin onnistunut sovitus erittäin hienosta tarinasta, myös upeaa elokuvatyötä ja eniten ajatuksia herättävä elokuva pitkään aikaan. Oli Yön ritari kuinka loistava elokuva tahansa ja koskettipa Perhonen lasikuvussa miten kovasti hyvänsä, yksi erittäin vahva potentiaalinen vaihtoehto vuoden 2008 parhaaksi elokuvaksi saapuu hyvin epätodennäköisestä alkuperäismaasta. Viime vuosien huima kehitys maassamme elokuvataiteen osalta on todella tuottanut tulosta, kun Suomessakin voidaan tehdä kansallisista aiheista selkeitä maailmanluokan elokuvia. Niin surullinen aihe kuin Suomen sisällissota onkin, on sen ansaittu kunnia olla aiheena elokuvalle, joka edustaa tämän hetken parasta kotimaista elokuvaosaamista.

Tätä kaikkea pohtiessaan joutuu kriittinenkin katsoja huomaamaan, kuinka pisteiden yläraja tulee vastaan.

Sano mitä sanot
Tähtääjä, 160 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 23.08.2008
Katsottu: Teatterissa