Dogville (2003)

Usealta taholta sain aikanani käskyjä katsoa Lars von Trierin elokuvia. En sitten tiedä teinkö väärin, mutta menin ostamaan sokkona Dogvillen, enkä ole sen koommin von Trierin elokuviin koskenut. Mahdollisesti olisi voinnut aloittaa siitä "Breaking The Wavesista"...

Täten käyn esittämään eriävän mielipiteeni.

Dogville on sinänsä hassu tapaus. Käsikirjoitus itsessään on loistava. Juonessa on hyvät lähtökohdat, hahmot ovat rujon inhimillisiä, tarina etenee loistavasti ja dialogikin toimii, mutta kokonaisuus töksähtää täydellisesti teknisiin seikkoihin. Mainittakoon ensiksi kahdesta pahasta se pienempi, eli kameratyöskentely. En sitten tiedä miten tämän asian artikuloisin, mutta jostain syystä kamera vaikuttaa kovin steriililtä. Ei-elokuvamaiselta jos sen nyt sitten näin ilmaisisi.

Toinen asia josta tahtoisin elokuvaa moittia on lavasteet. Tai siis niiden (lähes) täydellinen uupuminen. Vaikka olenkin kaikenlaisen Indie-taiteen ja "elitistisen avant-garde -paskan" vankkumaton puolustaja, niin kyllä se kuuluisa raja johonkin on vedettävä. En tiedä miten kuvailisin Dogvillen lavasteita niin, että lukija siitä jotain tajuaisi. Ne ovat... "Karut". Ymmärrän kyllä mitä niillä on haettu, mutta kun se ei vain toimi. Karut ja erilaiset lavasteet on kyllä jo nähty, tosin 84 vuotta ennen Dogvilleä ekspressionistisessa kauhuklassikossa Tohtori Caligarin Kabinetissa. Olisivat sieltä päästä hakeneet inspiraatiota, niin ehkäpä ei olisi menty näin pahasti metsään. Ovathan lavasteet varmasti osa "taiteellista kokonaisuutta", mutta eihän sen nimissä nyt ihan kaikkea tarvitse tehdä. Niin kuin ei myöskään tarvitse raiskata lapsia yksilönvapauden puolesta.

En sitten tiedä kumpi on elitistisempää, pitää vai olla pitämättä Dogvillestä, (huomatkaa tässä vaiheessa revikkaa kirjoittajan pakkomielle tähän "aatteista" jaloimpaan) tahtoisin kuitenkin varoittaa virkaveljiäni katsomasta tätä elokuvaa. Arvostelun kirjoittelua aloittaessani olin aikomuksissani antaa elokuvalle kaksi tähteä, mutta muistaessani loistavan loppukohtauksen päätin antaa elokuvalle vielä puolikkaan pojon. Dogvillessä on käsikirjoituksen ja näyttelemisen puolesta ainesta loistavaksikin elokuvaksi, mutta koko homma kaatuu pseudo-artistisiin lavasteisiin. Olen puhunut.

Pisteet:
Arvosteltu: 01.12.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Scarface
Tykittäjä
36 arvostelua

Jos kaikkien aikojen paras elokuva on mielestäsi Matrix tai Taru Sormusten Herrasta, niin on ehkä parempi ettet edes vuokraa Dogvilleä. Dogvillen karu lavastus nimittäin ravisuttaa kirojen kirjoasi jo avauskohtauksessa. Pois ovat pramea julkisivu ja tehostekikkailut, tilalla on sosiologinen kuvaus laumasieluisuudesta, ahdasmielisyydestä, toisen ihmisen heikkouden hyväksikäytöstä ja ylpeyden aiheuttamasta itsensä vangitsemisesta ja paljon muusta. Dogvillen roolisuoritukset ovat häikäiseviä. Karu rekvisiitta nostaa näyttelijät takaisin estradille ja dieselveturin varmuudella etenevä juoni pääsee oikeuksiinsa.

Juonenkäänteiden lomassa ymmärrät yhtäkkiä sanonnan "vähemmän on enemmän". Jossain vaiheessa alat myös tunnistaa elokuvan käytösmalleja itsessäsi. Lars kärjistää käytösmalleja ja onnistuu uskottelemaan katsojalle, että olosuhteet todellakin ratkaisevat sen miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Samoja käytösmalleja voi tunnistaa myös työyhteisöistä, koulumaailmasta ja jopa ystävyyssuhteista.

nimimerkki: Arto Hirvi

Pisteet:
Arvosteltu: 02.09.2004
Katsottu: DVD

Arvostelija

Arto Hirvi
Vieras

Dogville on ehdottomasti yksi niistä elokuvista, jotka pitäisi katsoa vielä ainakin toiseen kertaan, jotta niistä saisi kaiken irti. Lars von Trier on rytmittänyt elokuvan katsojaystävällisesti tiivistymään juoneltaan loppua kohti, jotta alkupuolella voi helpommin totuttautua elokuvan shokeeraavan minimalistisiin lavasteisiin. Elokuvan alku on jopa niin karua visuaalisesti ja sisällöllisesti, että itse mietin puolen tunnin katsomisen jälkeen, kuinka ihmeessä sitä jaksaa tällaista katsella kolme tuntia. Mutta kuin varkain elokuva ottikin tiukan otteen ja kolme tuntia oli kulunut loppujen lopuksi hurauksessa. Jäljelle jäi vain lukemattomia elämänsuuruisia kysymyksiä ja pöllähtänyt fiilis.

Nicole Kidman esittää korkeasäätyisen oloista naista, Gracea, joka gangstereiden takaa-ajamana eksyy syrjäiseen kylään, Dogvilleen ja tapaa nuorukaisen (Paul Bettany), joka suostuttelee pikkukylän asukkaat antamaan Gracelle turvapaikan kylästä. Grace, joka ei ole koskaan aikaisemmin elämässään tehnyt työtä ottaa turvapaikan kiitollisena vastaan. Vastapalvelukseksi Grace saa tehdä sekalaista työtä kaikille kylän asukkaille, ja saa jopa työstään pientä palkkaa. Aluksi kaikki tuntuu olevan hyvin ja kyläläiset ovat mukavan ?vieraskoreita? muukalaista kohtaan. Vähitellen alkaa kuitenkin harmaa arki ja kyläläisten, joiden elämä on muuttunut ratkaisevasti Gracen tulon jälkeen, halu koetella Gracea ja hyötyä hänestä, alkaa kasvaa.

Vaikka luulisi vastakkainasettelun muukalainen-paikalliset särmien hioutuvan ajan kanssa muukalaisen asetuttua yhteen paikallisten kanssa, tapahtuukin päinvastoin: vastakohdat kärjistyvät: muukalainen ja paikalliset peilaavat toisiaan ja reagoivat näkemäänsä ja kokemaansa. Elokuvan loppupuoli onkin äärimmilleen vietyä sadismia ja heikkohermoisimmat ehkä joutuvat poistumaan teatterista. (Näin kävi kuulemieni huhupuheiden mukaan itse pääosan esittäjälle Kidmanille!) Loppuratkaisu on todella yllättävä ja saattaa ärsyttääkin joitakin katsojia. Se sisältää oudon paljastuksen ja antaa katsojalle aihetta kyseenalaistaa jotkut siihen mennessä muodostamat asenteet elokuvan henkilöihin.

Näyttelijätyö on fantastista. Nicole Kidman ansaitsee ilman muuta uuden sulan hattuunsa ja uskallan väittää, että tämä roolisuoritus oli hänen töittensä parhaasta päästään -ehkä jopa paras. Kuvauksien rankkuus lienee tuottanut hänelle paljon kärsimystä, mutta se ei ollut turhaa. Lars von Trier todella keskittyi elokuvassa henkilöihin, eikä lavasteisiin. Lavasteetkin oli silti tarkasti mietitty. Teatterilavan näköinen musta alusta, joka toimi Dogvillenä (ja ainoana kuvauspaikkana) tuottaa lähes klaustrofobisia tuntemuksia ja lisää eristäytyneisyyden tuntua. Puuttuvat seinät ja ovet symboloivat kyläyhteisön tiiviyttä ja valkoiset liidulla piirretyt ääriviivat toimivat tehtävässään osoittaa, missä on kenenkin talo jne. Kaikki, mitä lavalle on varsinaisesti rakennettu, on ollut välttämätöntä näyttelemiseen. Sanotaankin, että von Trier yhdistää elokuvassaan teatteria ja kirjallisuutta. Kirjallisuutta siinä mielessä, että elokuva on jaettu yhdeksään lukuun ja prologiin. Lisäksi taustalla lukee kertoja (John Hurt).

Antonio Vivaldin musiikki lukujen väleissä on sydäntäraastavaa ja von Trieriltä nerokas valinta.

nimimerkki: Pikkulintu

Pisteet:
Arvosteltu: 14.10.2003
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Pikkulintu
Käyttäjä
7 arvostelua