Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2009)

Elokuva pystyy kantamaan viihdyttävänä ja koskettavana tarinan loppuun asti. Edes pitkä pituus ei haitannut.

Vuoden 2009 Oscar-gaala oli jokseenkin yllätyksellinen. Suurin suosikki gaalaan oli Benjamin Buttonin uskomaton elämä, joka keräsi huimat 13 Oscar-ehdokkuutta. Oscar-gaalaan nostettu Slumdog Millionaire keräsi kymmenen ehdokkuutta, joka on myös huima määrä, koska elokuva oli alun perin tarkoitus mennä suoraan dvd-julkaisuksi.

Viimein kun Oscar-gaala polkaistiin käyntiin, kävi ilmi, että Benjamin Buttonin uskomaton elämä ei yltäisi suurien elokuvien joukkoon. Elokuva sai suureksi pettymykseksi vain kolme Oscar-patsasta. Tämä oli valtava pettymys suuren budjetin elokuvalle. Kymmenen ehdokkuutta kahminut Slummien miljonääri taas järjesti jyrisevän jymy-yllätyksen: Elokuva sai kymmenestä ehdokkuudesta jopa kahdeksan palkintoa. Benjamin Buttonin Oscar-palkinnot tulivat seuraavista kategorioista: lavastus, leikkaus ja erikoistehosteet. Joidenkin mielestä näitä lavastus-, leikkaus- ja erikoistehosteet palkintoja ei tarvitsisi jakaa ollenkaan, niiden merkitsemättömyyden vuoksi.

Tässä tulevassa arvostelussa kommentoin ja pohdin sitä, miksi Benjamin Buttonin uskomaton elämä ei yltänyt toivotulle tasolleen arvoisan Oscar-raadin edessä. Pohdin myös sitä, miksi se olisi ansainnut enemmän menestystä.

Sitä ennen kuitenkin kerrottakoon elokuvan tärkeimmät tiedot. Pääosissa loistavat Brad Pitt ja Cate Blanchett (tuttu mm. myös elokuvista I’m not there ja Babel). Ohjaajana toimii David Fincher, joka on ohjannut myös muita menestyksellisiä elokuvia esimerkiksi Se7en ja Fight Club. Valmistusvuosi on 2009.

Elokuvan juoni tiivistettynä on yksinkertainen. Benjamin Button syntyy muista poiketen vanhana ja ikäloppuna ihmisenä. Ihmisten suureksi yllätykseksi Benjamin selviytyykin vaikeasta alusta ja alkaa voida paremmin. Benjaminin erikoinen ikääntymisprosessi vaikeuttaa hänen ihmissuhteitaan. Enempää en kerro, koska itse elokuva on näkemisenarvoinen.

Nyt viimein elokuvan arvosteluun. Aloitetaan heikkouksista: Elokuvaa käsitellään kokoaikana kahdessa tasossa. Toinen taso nykyajassa ja toinen Benjamin Buttonin elinajassa. Tämä seikka on mielestäni harmillinen, koska se spoilaa jännitystä, kun joku päähenkilö kertoo tarinaa nuoruudesta vanhana ihmisenä. Hyvä esimerkki tämän keinon onnistuneesta käytöstä on Titanic elokuva.

Toinen pieni ongelma on ihmisten ikääntymisen kuvaus. Kun Benjamin on ikääntynyt väärinpäin jo 20 vuotta tämä ero ei näy millään tavoin erään vanhan miehen kehityksessä. Tämä ongelma vaivaa pahastikin elokuvan vaiheissa. Toinen elokuva, jossa on havaittavissa samaa ongelmaa on Intohimon tuulet, jossa myös näyttelee Brad Pitt. Tästäkin haitasta pääsisi helposti eroon kiinnittämällä huomiota suhteessa ikääntymiseen hahmojen välillä. No tämä on pieni ongelma, jos ei kiinnitä huomiota niin tarkasti näihin ”tosiseikkoihin”.

Sitten onnistuneisiin puoliin. Tarinan edetessä katsoja saa ihastella juonen nerokkuutta ja mestarillisuutta. Itse tarina ei tarjoa paljoa yllätyksiä, mutta elokuva ei nojaa siihen vaan antaa katsojille vain yksinkertaisesti erilaisen rakkaustarinan. Haluan taas verrata tätä elokuvaa kassamagneetti Titaniciin. Titanicissa jännitys rakennetaan hahmojen selviytymisen epävarmuuteen. Katsoja ei tiedä kuolevatko päähenkilöt vai jäävätkö he henkiin. Benjamin Buttonissa tähän ei ole tarvis. Tässä elokuvassa tärkeintä on sisältö ja mitä tunteita se saa katsojassa aikaan.

Näyttelijäsuoritukset elokuvassa olivat loistavat. Cate Blanchett ja Brad Pitt esiintyvät aitoina ja uskottavina. Olisin kyllä itse suonut Brad Pittille parhaan miespääosa palkinnon, ilmanmuuta.

Tiivistettynä mielipiteeni elokuvaa kohtaan jää reilusti plussalle. Elokuva pystyy kantamaan viihdyttävänä ja koskettavana tarinan loppuun asti. Edes pitkä pituus ei haitannut (noin kolme tuntia).

Suosittelen tätä tarinaa kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet samoihin peruskaavoihin kangistuneisiin romanttisiin komedioihin. Myös niille tätä voi suositella, jotka vain haluavat erilaista elokuvakokemusta.

Frank Lucas
Käyttäjä, 3 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 22.05.2009
Katsottu: Teatterissa

Hyvä esimerkki emotionaalisen suurdraaman peruskaavaston liikakäytöstä.

Muutama viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Fincherillä, kiistattoman rautaisen leffafilmografian omaavalla miekkosella, oli taskussaan 13 Oscar-ehdokkuutta Benjamin Buttonin uskomattomasta elämästä ja ko. elokuva vasta odotti tuloaan näille pohjoisille piireille. Ensimmäinen, ja kovin ratkaiseva, failure oli odotetun elokuvan näkeminen: harvalta ohjaajalta kolmen pojon peruslaadukasta leffaa voi kutsua isoksi pettymykseksi, mutta Fincherin kohdalla näin käy nyt. Niinpä toinen failure oli tavallaan odotettu, tavallaan ei: Oscar-kisa olisi voinut kallistua Fincherille jopa vanhojen meriittien puolesta, mutta niin ei vain käynyt. Ja hyvä niin. Benjamin Button nappasi kolme Oscar-pystiä ja nekin ns. vähemmän keskeisistä kategorioista, toisaalta ne se napsi melko ansaitusti.

Ja mikä siinä mahtipontisessa perusjenkkiläisessä sankaritarinassa sitten mättää? Kuten sanottua, kauttaaltaan perusvahva tapaus on kyseessä, joten hyvällä omallatunnolla voi todeta, että sen isommin ei mikään. Mutta osa-alueina useampikin portti vuotaa. Ongelmalistassa ensimmäisenä kasvoille lyö megalomaaninen kolmen tunnin pituus, johon leffalla ei oikeasti ole rahkeita. Toisekseen tuon hullunkurisesti vanhana syntyneen ja hiljalleen kuolemaa kohti nuortuvan Benjaminin elämässä pudotellaan elämänviisauksia vähän liiaksikin ja voimakkaan alleviivauskynän kera. Tunnetila on kyllä viritetty, siitä pitävät huolen niin asiansa osaava ohjaaja kuin käsikirjoittaja, joka tunnetaan paremmin… niin… aivan… Forrest Gumpista. Ja senhän emotionaalisia teemoja tässä kirja-adaptaatiossa sitten voimakkaasti noudatetaankin. Hyvässä ja pahassa.

Elämän tylyä kauneutta pohtivassa ilmapiirissä Benjamin Buttonin rakkausteeman pitäisi pystyä avaamaan kyynelkanavia oikein urakalla, mutta jotenkin se ei vain pysty siihen. Rakkaudesta, kuten sanottua, ladellaan liukuhihnalta kauniita asioita, ja kuolema vierailee monta kipeää kertaa. Mutta oikeasti kukaan hahmoista, ei lopulta edes Pittin päähahmo, ole niin rakastettava, että niille uhraisi sen suurempaa ajatusta. Eikä tässä voida edes vedota Arsin itsensä kylmyyteen, sillä moni muu leffa on sen herkän tempauksen tehnyt. Mielessä käy myös se, että onko Fincherissäkin nyt oma iso vikansa, sillä voimakas tunnelmointi ei aiemminkaan ole ollut se miehen valttikortti. Debyytti Alien-saagassa tarjosi synkkää kauhutoimintaa, Se7enissä raahauduttiin loputtomassa sateessa sadistisen murhaajan jäljillä, The Game juonitteli katsojansa solmulle, Fight Club iski yhteiskuntakriittisellä nyrkillä epäilijänsä kanveesiin, Panic Room erhesiirtona tarjosi visuaalikikkailevan perustrillerin ja pitkän tauon jälkeen Zodiac jahtasi taas tosielämän sarjamurhaajaa. Mutta mikään näistä ei sisältänyt pinnalle nostettua tunteilua, vaan pauhasi eteenpäin rautaisella menollaan. Benjamin Buttonissa haiskahtaakin nyt sitten se lemahdus, että ”Osaanhan minä tehdä sen gaalavoittajagenren suurelokuvan, osaanhan, eikös vain…”.

Tuntuu tylyltä jatkaa ehkäpä aikamme kovinta leffaputkea (Nolan & Aronofsky ohessa) tekevän ohjaajan vahvahkon leffan miinuspuolien ruotimista, mutta jatkan silti. Brad Pittin ehdokkuus Pääosa-Oscariin sekä muihin lukuisiin palkintoihin tuntui lähinnä mainostempulta. Tai sitten lööpeissä ahkerasti pyörivällä nimellä kerätyltä bonukselta. Oli miten oli, niin ei Pitt nimenomaan näyttelijänä tarjoa mitään suurempaa. Eikä pääparin välillä ole sitä sidettä, joka saisi katsojan elämään heidän kanssa sitä… uskomatonta elämää, ihmeellistä rakkautta. Suorituksista säväyttävin on Tilda Swintonin (harmittavan lyhyt) visiitti elokuvan keskivaiheilla. Niissä minimalistisissa kohtauksissa on enemmän kaipuuta ihmisen luo ja tuskastumista oman tien hukkumiseen kuin voisi aluksi olettaakaan.

Leffan suurimmat ansiot ovat taidokkaassa maskeerauksessa, joka ilmeisesti hämäsi monia luulemaan liikoja Pittin osuudestakin. Yhtälailla on myös myönnettävä, että elämän aallokossa seilaavan purren lailla poukkoileva elokuva todella hiljentää/koskettaa (saavuttamatta viimeistä silausta) niissä keskeisimmissä kohdissaan, ja on sitä kautta juuri sitä, mitä sen kaunis tagline (Life isn't measured in minutes, but in moments!) julistaa: hämmentävän oudon sattumuksen kautta kerrottu tarina tosielämästä ja siitä miten sitä voi hukata. Nolompaa onkin se, että vertauskuvaistaessaan elokuva hukkaa omasta loistokkuudestaan ison siivun venyttämällä niiden harmaimpien kohtien mittaa.

Hienoista kohtauksista on lueteltava loppupuoliskolle mentäessä nähtävä taksikohtauksen rytmitys, joka jätti todella freshin fiiliksen. Samaten itse perusajatus elämän ehtoopuolen ja orastavan alkutaipaleen kääntämisestä on kieroutuneen kiehtova. Mutta se loistokkuus valuu hukkaan sitä myötä, kun elokuva suurissa käännekohdissaan valitsee kerta toisensa jälkeen sen pelolla odotetun latteahkon tien. Yhtälailla päämääräänsä saapumatta jäävät selkeästi romanttiseksi ja ajanhenkeä korostavaksi aiottu score tai tanssijattaren kaarevista liikkeistä haetut aistikkaat vivahteet.

Fincherin filmografiassa Benjamin Button ohittaa David Koeppin kässäriin kompuroineen Panic Roomin sekä juuri ja juuri Alienin kolmososan, joka painiskeli jo käsittämättömän isojen tuotanto-ongelmien kanssa aikoinaan. Siksipä onkin sääli, että Fincher tullaan 13 pokaaliehdokkuuden takia muistamaan monissa piireissä paremmin tästä perusdraamaksi kääntyvästä leffasta kuin vaikka oikeasti merkittävistä Se7enistä ja Fight Clubista. Hmm, toisaalta, koska Button aiheessaan harhaileva kuin tämä teksti konsanansa, voi käydä hyvinkin niin, että ”Nappula” tosiaan katoaa muutamassa vuodessa pois. Aika näyttää. Ja kulkee yhteen suuntaan.

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä, 741 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 23.02.2009
Katsottu: Teatterissa

Tärkeintä on sisältö.

Satumainen kuin visionääri Tim Burtonin Big Fish ja Forrest Gumpin hengessä säyseää vauhtia etenevä, sellaiseksi voi kuvata Benjamin Buttonin uskomatonta elämää. Äkkiseltään ei idea takaperin varttuvasta, eli vanhasta nuoreksi muuttuvasta miehestä kuulosta kummoiselta. Eikä se oikeastaan niin ihmeellinen asia ole, vaikkei niin todellisuudessa voisikaan tapahtua. 1900-luvun alun amerikkalaiskirjailija F. Scott Fitzgeraldin tarinaan pohjaava elokuva ei jää ihmettelemään luonnonoikkua, vaan vie katsojan paikkoihin ja hetkiin, joista selviää, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kiiltokuvapojaksikin joskus tituleerattu Brad Pitt näyttelee Benjaminia, jonka isä (Flemyng) ei kestä katsoa lapsensa ryppyistä ja käppyrää ulkomuotoa. Säikähtänyt isä kiikuttaa vauvarassun luotaan paikkaan, josta pienokaisen löytää hyväsydäminen Queenie (Henson). Ikäihmisiin vanhainkodissa tottunut neiti päättää huolehtia pienokaisesta niin kauan kuin tässä henki pihisee, ja yllättäen se pihiseekin paljon luultua pidempään. Benjaminin vaiheet ovat jotakin toista kuin Forrest Gumpin, jonka vaiheet laati käsikirjoitukseksi tämänkin leffan käsikirjoittanut Eric Roth. Benjaminia ei nähdä puristamassa valtionpäämiehen kättä, eikä hän toisaalta ryhdy esimerkiksi komeljanttariksi tai liity sirkukseen. Siitä huolimatta hänen tiensä on kiehtova ja rikas.

On helppo nähdä, miksi Benjamin Buttonin uskomaton elämä sai peräti 13 Oscar-ehdokkuutta. Vaikka elokuvassa on käytetty esimerkiksi valtava määrä tehosteita ja visuaalisia kikkakonsteja, kuten Brad Pittin ja Cate Blanchettin eri ikääntymisen asteita ilmentävät maskit, ne ovat niin hienovaraisesti luotuja kokonaisuuden osia, etteivät ne vie huomiota itse merkittävimmältä – sisällöltä. Samalla tavoin yhdenkään elokuvan näyttelijän performanssi ei ponnahda joukosta esiin toista huomattavasti heikompana tai parempana.

Benjamin Buttonin elämäntarinassa on monta osaa, jotka katsoja voi arvata ennalta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elokuva olisi kiinnostavasti kerrottu. Fight Clubista ja Zodiac-jännäristä tunnettu David Fincher tietää kyllä keinot, joilla pitää katsojan penkissään yli parituntisen elokuvan ajan. Tapahtumat etenevät tasaista vauhtia ja hahmot – ne tulevat vähä vähältä yhä läheisimmiksi sekä toisilleen että katsojalle. Vaikka leffa kantaakin vain Benjaminin nimeä, se on yhtä lailla, ja ellei jopa enemmän, hänen rakastettunsa tarina. Ennen viimeistä hengenvetoa kostuu varmasti moni silmä niin yleisössä kuin valkokankaallakin. Elämä nyt vaan on niin... Noh, kuten eräs ex-mäkikotka totesi: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”

Söpö
Ylläpitäjä, 677 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 18.02.2009
Katsottu: Teatterissa

Benjamin jää vieraaksi omassa elokuvassaan.

Daisy (Cate Blanchett) odottaa kuolemaansa new orleansilaisessa sairaalassa. Hän pyytää tytärtään Carolinea (Julia Ormond) lukemaan päiväkirjaa mihin Benjamin (Brad Pitt) on kirjoittanut muistelmansa silloin kun vielä siihen pystyy. Benjamin syntyi Ensimmäisen Maailmansodan loppuessa ja jostain kohtalon oikusta hän oli vanha jo syntyessään ja tuli hylätyksi. Queenie (Taraji P. Henson) otti hänet huostaansa ja Benjamin kasvoi täyteen kokoonsa ja nuoreni elämänsä loppuun asti.

David Fincheriltä oli Allekirjoittanut tottunut odottamaan synkeää, kolkkoa ja morbidia pessimismiä elokuvaan missä hypernopean kaunis kuvakerronta törmää näyttäviin tehosteisiin. Benjamin Button on kaunis ja se on täynnä upeaa erikoistehostevelhoutta, joka ironista kyllä on tarinan uskollinen palvelija. Kyseessä on eeppinen Hollywoodin melodraama, eli itkupuserrin ja se todellakin ampuu liikuttavuudessaan täyslaidallisia. Nenäliinoille on tarvetta useaankin otteeseen.

Brad Pitt toimii erinomaisesti Benjaminina jonka omituisesti etenevää elämää Fincher seuraa hellällä, harkitsevalla otteella. Tehostemaagit ovat tehneet Pittin suhteen loistavaa työtä ja hän on yhtä uskottava 70:n tienoilla käpistelevänä nuorukaisena ja 20:n kynnyksen ylittävänä vanhuksena jota dementia alkaa jo vaivata. Näyttelijätyö pysyy tehosteiden mukana, joskin mikään karismajärkälejyräys ei Pittin suoritus ole, mikä oli varmaan tarkoituskin ja sopivien stunttien käyttö varmistaa suorituksen täydellisyyden.

Cate Blanchett on aivan yhtä toimiva Daisynä joka kohtaa Benjaminin ollessa vanha ukko ja kohtaa tämän puolivälissä mikä tuntuu juuri oikealta. Vakuuttava meikki ei peitä hänenkään näyttelijätyötä alleen ja Pittin kanssa saavat aikaan vahvaa lämpöä. Kipinöitä myös näpäytellään esille, mutta kehystarinan tragedia on koko ajan näkyvillä.

Tehosteet ovat siis loistavat, Pitt ja Blanchett ovat erinomaisia ja sivuhahmojen joukkoon mahtuu kapteeni Miken (Jared Harris) kaltaisia eksentrisiä persoonallisuuksia. Vaikka Benjaminin elämä koskettaa monia aikakausia ja ilmiöitä on Eric Rothin käsikirjoitus harmillisen etäällä isoista asiayhteyksistä. Missään vaiheessa ei tule ilmi millä tavalla Benjamin on osallistunut yhteiskunnan toimintaan. Rakkaustarina on myös mukana, mutta ei suinkaan ole ainoa asia tässä tarinassa mikä vähentää päälleliimattua makua eikä ole suhteettoman pitkäkestoinen kokonaisuudessa mikä kuvaa Benjaminin jokaista ikävaihetta suunnilleen yhtä pitkään. Isojen asiayhteyksien sijasta mukaan on kaadettu tynnyrillinen (tun-koko eli isoin) tunnedraamaa ja vaikka se alussa onkin hieman onttoa tulee todellinen dramaattinen vaikutus ilmi vasta lopussa, Viikatemiehen lähestyessä ja Benjaminin unohtaessa puhumisen ja kävelemisen vanhan Daisyn yhä rakastaessa häntä.

David Fincher osoittaa kykenevänsä tekemään tunnepohjaista melodraamaa myös pitää sen omanaan. Pittin ja Blanchettin suoritukset ovat erinomaisia ja tehosteiden upeudesta ei voi tarpeeksi paljoa sanoa - ne katoavat täydellisesti elokuvan kerrontaan. Se mikä estää tätä äärivoimakasta sipuliannosta olemasta äärimaukas sipuliannos on pinnallisuus. Benjamin jää vieraaksi omassa elokuvassaan, mikä ei ole erityisemmän hyvä asia, sillä häntä ei pyritä tekemään mystiseksi keskipisteeksi. Joka tapauksessa nenäliinoja on syytä varata vierelle mikä kertoo elokuvan onnistuneen pyrkimyksessään.

Jurpo
Tähtääjä, 563 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 18.09.2009
Katsottu: Kotona