Amelie

Améliesta sanotaan aina, että se saa katsojan hyvälle tuulelle. Siitä en mene sanomaan paljoa, sillä toisenkaan katselukerran jälkeen se ei mitenkään erityinen olo ollut. Lähinnä elokuvan ajan ja vielä sen jälkeenkin vain harmitteli päähenkilön saamattomuutta ja tämän outoja kommervenkkejä saavuttaakseen tavoitteensa.

Amélie on monin puolin satu, jossa rakkaus syttyy hetkessä, kujeet onnistuvat ja hyvän tahdon teot löytävät tarkoituksensa hektisessä maailmassa eli tässä tapauksessa, ah, niin kauniissa Pariisissa. Tarinan tarkoitus on ilmiselvästi välittää sanoma, että odottamatta saattaa löytää onnen, ehkä jonkin vanhan muiston tai yllättää itsensä ja lähteä matkoille.

Jean-Pierre Jeunet'n ohjaustyö on värikäs ja täynnä kivoja yksityiskohtia - paikoin niitä on ehkä liikaakin. Puhetta ja tyhjänpäiväistäkin juttua on tungettu paljon mukaan ja onnistunut komediointi tapahtuu lähinnä surrealistisesti. Itse tilannekomedia ehkä iskee paremmin ranskalaiseen huumorimakuun, jota vain ranskalainen ymmärtää tarpeeksi hyvin.

Amélieta esittävä Audrey Tatou onnistuu roolissaan todella hyvin, eivätkä muutkaan kehnoja ole. Musiikki tukee elokuvan tunnelmaa loisteliaalla tavalla. Kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Amélien tarina jää hieman junnaavaksi tavoittamatta aivan samaa henkeä, mitä filmi loi katsojan silmien eteen ensimmäisen puolen tunnin ajan.

Pisteet:
Arvosteltu: 15.05.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

michelangelo
Käyttäjä

Amelie on elokuva, jollaista ihmiset eivät olleet nähneet vielä vuonna 2001, jolloin tyttö viekas hymy kasvoillaan räjäytti pankin elokuvateattereissa.

Elokuva sijoittuu Ranskan kauniiseen Pariisiin, jossa miljoonien ihmisten keskellä asuu tarjoilijatyttö nimeltäään Amelie Poulain. Hän on koko lapsuutensa asunut kotona ilman ikäisiään leikkitovereita. Tämän seurauksena Ameliesta tulee sulkeutunut, omaan mielikuvitusmaailmaansa pakeneva tyttö.
Eräänä päivänä Amelie kuitenkin päättää erään sattumuksen kautta alkaa auttamaan ympärillään olevia ihmisiä.
Mutta pystyykö Amelie itse löytämään onnensa auttamiensa ihmisten keskeltä? Uskaltaako hän ottaa riskin ja elää sitä unelmaa josta hän aina unelmoi?

Rakastuin Amelieen ja hänen maailmaansa heti ensimmäisellä katselukerralla. Ihmisten outous ja persoonallisuus on kuvattu hellyttävän lämpimästi ja koomisesti, ja yksityiskohdat ovat aina vain toisiaan herkullisempia.

Niin sen pitäisikin olla. Ihmisten pitäisi huomata päiviensä ihanat, pienet, yksinkertaiset asiat ja iloita niistä. Elämä ei nimittäin oikein muuta tule olemaankaan.
Jokaisessa meissä pitäisi asua pieni Amelie, jonka hymy valloittaisi maailman.

Elokuvan kauniit värit, upeat näyttelijät ja lämmin tarina täydentävät toinen toisiaan saumattomasti ja katsoja tunteen itse olevansa yksi Amelien kahvilassa istuvista asiakkaista.
Audrey Tautoun roolisuoritus on napakymppi. Hän tuo Amelien haurauden, uteliaisuuden ja oveluuden mukaan, ja on elokuvan sydän.

Tämä hyvänmielen elokuvan pitäisi jokaisen ihmisen nähdä; ei vain leffafriikin.
Se nimittäin yllättää.

nimimerkki: Taapero

Pisteet:
Arvosteltu: 05.09.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Taapero
Käyttäjä

Jean-Pierre Jeunetin vuonna 2001 valmistunut Amelie on mielenkiintoinen tapaus. Se näet heijastaa irvokkaalla tavalla nykyihmisen tarvetta pohjattoman tuntuiseen egoismiin, oman elämän määrittämiseen kovin pinnallisten arvojen pohjalta. Teos on tematiikaltaan selkeästi materialistinen ja palvoo omituista vintage-kitschiä jopa siinä määrin että muuttaa kokonaisen kaupungin (tässä tapauksessa Pariisin) jonkinlaiseksi onttouttaan kumisevaksi karamellikaupaksi jossa kaiken on tarkoitus päättyä aina hyvin. Se, että tämä uppoaa länsimaiseen katsojaan, kertoo hyvin paljon arvoistamme joita noudatamme. Vieläkin mielenkiintoisemman asiasta tekee ohjaaja Jeunetin menneisyys goottilaisten visioiden isänä (mm. Alien Resurrection).

Audrey Tatoun tulkitsema Amelie on äärimmäisen sisäänpäinkääntynyt neurootikko ja kontrollifriikki joka päättää eräänä päivänä ruveta parantamaan läheistensä elämää pastellivärisessä Montmartren irvikuvassa. Elokuva pyrkii siis osoittamaan että elämässä on pieniä ja upeita yksityiskohtia jotka tekevät arjestakin juhlaa. Valitettavasti tämän syvemmälle ei päästä (eikä sitä välttämättä edes yritetä) vaan nykyihmisen eksistentiaalinen tutkimusmatka narsististen mielihalujensa syntyperiin jää lähtökuoppiinsa. Tarjolla on helppoa, todeksi tullutta nukkekoti-idealismia henkisille pikkutytöille jotta he eivät joutuisi kohtaamaan - niin, todellisuutta. Populismi, go go!

Käytin sanaa kitsch jo kerran tässä arvostelussa muttei siihen voi olla palaamatta Amelien tapauksessa. Elokuvan ulkoinen olemus kun koostuu enimmäkseen postikorttimaisista kirpputorimiljöistä joissa vilisee mitä kummallisinta krääsää. Tämä tavara toimii myös useimmiten lääkkeenä hahmojen kohoavaan depressioon, mikä kertoo melko paljon tekijöiden (ja maksavien katsojien?) arvomaailmasta. Lopputuloksena on jonkinasteinen postmodernismin kaatopaikka missä ihminen voi rakentaa elämänsä pois heitettyjen valokuvien tai vaikkapa hernepussiin käden tunkemisen varaan. Useammin kun kerran mieleeni välähti (oikeasti) lahjakkaan elokuvantekijän Woody Allenin Manhattan-elokuvassaan esittämä ajatus siitä että manhattanilaiset kehittävät itselleen jonkinasteisia neurooseja jotta eivät joutuisi kohtaamaan elämän oikeita ongelmia. Nyt ovat sitten ranskalaiset omineet ajatuksen aika suvereenisti. Hulluja nuo gallialaiset.

Mikä Amelien perimmäinen funktio sitten onkaan, sitä ei kerronta juuri palvele. Kertoja on jo itsessään jokseenkin epäelokuvallinen elementti ja vaatisi jonkinasteisen näkökulman toimiakseen ja tuodakseen teokseen jotain kantavaa mutta siihen ei Jeunet näytä kykenevän. Amelien kertojan (André Dussollier) rooli on selostaa juuri valkokankaalla nähty puhki ja kommentoida toteavaan tyyliin aikuisten ihmisten karuakin karumpaa kohtaloa maailmassa missä ei olekaan joka päivä karkkipäivä. Kuinka relevanttia. Yann Tiersenin hanurin sulosävelet (hanuri viittaa siis tässä tapauksessa instrumenttiin) pauhaavat taustalla jotta jokaiselle varmasti välittyisi aidosti ranskalainen ilmapiiri teoksesta, ah! Ehdotankin että jokaisessa tulevassa suomalaisessa mestariteoksessa soundtrackin johtosoittimena toimii kannel.

Audrey Tautou jää käsikirjoituksena vangiksi eikä pääse kehittämään rooliaan. Kuten ei oikeastaan kukaan muukaan näyttelijä. Sääli sinänsä. No mutta väliäkö sillä kun pelkkä kaunis hymy riittää.

Minusta on hivenen huolestuttavaa katsoa Amelien kaltaisten teosten kohoavan ihmisten top-listoille. Olemmeko me katsojina pudonneet niin alas että valkokankaalle oksennettu hgengetön vaahtokarkkikitsch uppoaa meihin kuin häkä? Missä on itsekritiikkimme? Amelien kohdalla se ei oikeastaan ole kyllä ihme. Teos ei näet kyseenalaista länsimaisen elämämme järjetöntä egokeskeisyyttä vaan päinvastoin velloo narsismissa ja vahingoniloisessa katkeruudessa, mikä näkyy mm. Amelien lapsellisina kostoiskuina alaistaan sättivälle lähikauppiaalle. Kuinka naiivia ja vapauttavaa. Ja pelottavaa. Kyseessä on läpeensä söpö teos josta kertoo enemmän kun tarpeeksi se fakta että aikoinaan elokuvan videokasettia myytiin yhteispakkauksessa suklaalevyn kanssa. Suklaan käärepaperi tosin palaa saunassa paremmin kun muovinen VHS-kotelo. Puhumattakaan itse sisällöstä, josta joku voikin löytää uuden keskipisteen maalliselle elontielleen.

Pisteet:
Arvosteltu: 28.08.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

John Lennonjohto
Käyttäjä

Olipa kerran valtava pilvilinna, joka leijui muita pilvilinnoja korkeammalla tai ainakin vähintään yhtä korkealla. Tuon kyseisen pilvilinnan kätköissä unelmiinsa kietoutuneena asusti ilmeikäs ja tarinoita rakastava pieni tyttö nimeltä Amélie Poulain. Tai oikeastaan Amelie ei enää edes ollut pieni tyttö, mutta hänellä oli epätavallistakin epätavallisemman ja yksinäisen lapsuutensa vuoksi tallessa keikki se lapsenomaisuus, jonka takaa hän tarkasteli maailmaa ja teki temppujaan. Ja tosiaan ne temput… Ameliesta oli mahtavaa tehdä mukavia temppuja ystävilleen ja ei-niin-mukavia temppuja ilkimyksille kuten vaikkapa alaistaan huonosti kohtelevalle kauppiaalle. Mutta Ameliepa ei ole onnellinen, vaikka hän aina hymyileekin ja jaksaa tehdä töitä toisten onnen eteen. Hän nimittäin on tavattoman ujo, eikä saa millään kerrottuaan tunteitaan viereisessä pilvilinnassa asustavalle sukulaissielulleen nimeltä Nino Quincampoix. On siis kyse siitä ylittääkö Amélie ujouden vallihaudan ja onko sadun loppuessa pääparilla puoli satuvaltakuntaa vai vain oma rakas mielikuvituksensa, johon takertua ja hukuttaa totinen ympäröivä maailma.

Edellä mainituista elementeistä ja elämän pikku palasista koostuu yksi elämän kokoinen satu eli ihmeellinen tarina Amélie Poulainista. Alien: Resurrectioninkin ohjannut ranskalaisohjaaja J-P Jeunet on tehnyt mahtavan työn rakentaessaan Amélieen omaperäisen ja kauniin maailman, jonka Yann Tiersenin upea soundtrack leppoisine soundeineen ja pääosan upeasti vetävä Audrey Tautou kruunaavat. Etenkin Tautou ja hänen viaton hymynsä ovat kertakaikkisen upea yhtälö, jollaista harvoin esim. jenkkilän sovituksissa on saatu kokoon. Tim Burton lienee lähimpänä tätä hurmaavaa maailmaa.

Amélie on pienten yksityiskohtien paratiisi: joka kohtauksessa on jokin pieni asia, joka pistää silmään ja saa hymyn kohoamaan suupieliin. Ällösiirappisuudestakaan ei voida puhua, kun Amélien äiti kuolee tornista putoavan quebeciläisturistin alle tai Amélie katsoo omia hautajaisiaan televisiosta. Jotenkin leffa näyttää koko elämän pienoiskoossa ihmisiä yhtään omilta friikkiyksiltään säästelemättä. Siinä missä joku lepuuttaa hermojaan työkalupakkiaan järjestemällä, joku toinen voi rentoutua uittamalla kättään herneämpärissä. Tai vaikka passikuvia keräämällä.

Niiden kymmenien ellei satojen pikku yksityiskohtien joukossa ovat myös itse asukkaat, joiden joukossa on monta mehukasta sivuhenkilöä. Mm. kadonnutta tonttuaan etsivä isäpappa Raphaël Poulain, elämää paperiarkille tallentava Raymond Dufayel eli lasimies, kompleksien ruumillistuma ja Two Windmills – kahvilan tupakanmyyjä Georgette ja mustasukkainen mies Joseph muodostavat joukon, josta on hankala pistää paremmaksi. Ainakaan muiden kuin Amélien.

Amélien yhteydessä en käyttäisi sanaa ”tekopirteä”, sillä meininki oli todella Pirteä isolla peellä: Amélie = todellinen hyvän mielen leffa, joka saa synkimmätkin synkistelijätkin pauloihinsa. Tällöin täytyy kuitenkin olla valmiina hyppäämään hetkeksi satumaailmaan ja unohtamaan leffojen pereinteiset kaavamaisuudet. Kauneimpia hetkiä satumaailmassa ovat ainakin laatikkomies Bretodeaun tunteenpurkaukset lapsuuden aikaisen löydön äärellä ja Amélien poukkoilu ja taistelu itseään vastaan. Kertakaikkisen kaunis satu ja kaikkien aikojen hellyttävin draamakomedia, mitä sitä enää muuta lisäämään…

No ok, kehutaan sitä Tautoun hymyä ja ääniraitaa vielä kerta kiellon päälle.

Pisteet:
Arvosteltu: 17.09.2004
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä

Amelie on elokuva Amelie Poulainista, joka ihan hyvää hyvyyttään auttaa ihmisiä. Tämä tarina on kiehtonut ympäri maailmaa, ja Amelieta ylistetty aivan tolkuttomasti. Sitä kutsutaan usein elokuvaksi, joka saa varmasti hyvälle mielelle ja pistää hymyilemään kuukauden päivät tauotta.

Leffan yleisilme on jo ilman teatraalista esitystapaakin äärimmäisen ärsyttävä. Jeunet on yrittänyt luoda kaupungista satumaisen Amelien unelmakaupungin. Ohjaajan valinnat alkavat tympimään hyvinkin pian, noin parinkymmenen minuutin jälkeen, kun itseään toistava kaava on käytössä aina loppuun asti, ja Tautoun ylipirteän hymyn tuijottelu saa aikaan pahoja kouristuksia, mutta pahemmin häiritsee muka-nokkela kertoja, jolle kirjoitetuista repliikeistä paistaa liika yritys silmiin pistävästi läpi.

Aineksia olisi noin 30-minuuttiseen lyhytelokuvaan, mutta lähes kaksi tuntia kaikkea edellä mainittua on ehdottomasti liikaa. Leffan katsominen ottaa enemmän kunnon päälle kuin cooper-testi ja pistää hikoilemaan kymmenen kilometrin pyörälenkin edestä. Niin pitkästyttävä se yksinkertaisesti vaan on.

nimimerkki: Viisas

Pisteet:
Arvosteltu: 12.09.2004
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Viisas
Käyttäjä

Vaimonsa menettäneen isänsä hoivista Pariisiin muuttaneen nuoren Amelie-neidon tarina. Eräänä päivänä hän löytää pesuhuoneestaan laatikon, jonka omistajan hän päättää selvittää palauttaakseen lootan. Omistajan reaktiosta innostuneena hän päättää auttaa läheisiään erilaisissa murheissa omintakeisella tavallaan.

Elokuva on lämminhenkinen ja hauska. Huumorinsa se ammentaa pienistä arkisista asioista, kuten tarinansakin.

Alussa edetään henkilöiden esittelyssä melkoista vauhtia, jolloin keskivertokatsoja saattaa pudota kyydistä. Tämä on hiukan hankalaa, koska juonen kannalta on tärkeää muistaa jokainen henkilö. Onneksi tämä ei kuitenkaan haittaa ja onhan videonauhurissa se kelausnappikin.

Näyttelijäsuoritukset ovat mainioita ja Amelieta esittävä neitokainen osaa hurmata hymyllään.

nimimerkki: Deus

Pisteet:
Arvosteltu: 24.01.2003
Katsottu: VHS

Arvostelija

Deus
Vieras

Leffa kertoo Amelie Poulain nimisestä tytöstä, joka asuu omassa maailmassaan. Hän nauttii elämän pienistä kohokohdista ja haluaa kaikille vain pelkkää hyvää. Tarina sijoittuu pieneen paikkaan Pariisissa missä hän asuu pienessä somassa kerrostalossa.

Hän rakastaa pitää seuraa vanhalle miehelle vastapuoleisessa talossa. Hänen elämänsä muuttuu tavattuaan samanhenkisen sielunkumppanin, joka kerää pois heitettyjä passivalokuvia. Tarina on huvittava ja romanttinen, juuri tyypillinen ranskalainen elokuva.

Sopii kaikenikäisille erityisesti pieniin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäville. Kaikinpuolin hyvä leffa, joka ei voisi olla ilman tätä hyvin Pariisilaistunnelmaa korostavaa musiikkia!

Nimimerkki: Salla

Pisteet:
Arvosteltu: 29.10.2002
Katsottu: VHS

Arvostelija

Salla
Vieras

Amelie on kerrassaan harvinainen elokuva. En ole koskaan tullut elokuvasta niin hyvällä tuulella kuin astuessani elokuvateatterista Amelien jälkeen. Amelie on satu, mutta satu aikuisille. Siinä ei ole hirviöitä, roistoja tai väkivaltaa. Mutta silti elokuvasta jää jäljelle ihana hyvä voittaa ja elämä on ihanaa -tunne.

Elokuvan juoni perustuu lähinnä yhden ihmisen elämän käänteisiin, jotka ovat kaikissa hassuuksissaan ja omituisuuksissaan koko ajan kuin melkein totta, muttei sittenkään. Missään vaiheessa juoni ei mene liian saduksi, eikä myöskään liian reaalielämäksi.

Näyttelijät onnistuvat tulkitsemaan rooliensa pikku hassuudet oivallisesti ja heidän elämänsä kankaalla tuntuun melkein aidolta. Ei siis mikään spektaakkeli, ei oikeastaan mikään elokuvataiteen merkkipaalu, vaan kerrassaan loistava satu, jonka jokaisen pitäisi saada kokea.

Nimimerkki: Euro

Pisteet:
Arvosteltu: 24.10.2002
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Euro
Vieras

Elokuva on kuin koru. Neuroottisten vanhempien tytär Amelie elää ylisuojeltuna, eristyksissä muusta maailmasta ja ikäisistään lapsista. Hänestä kehittyy nuori nainen, jolla on melko erikoislaatuinen näkemys maailmasta ja ihmissuhteista.

Amelie on hauska ja virkistävän omalaatuinen leffa. Se on veijaritarina Ameliesta, jonka elämää kohtalo on ohjaillut ja joka päättää itse ryhtyä kohtalottareksi, ”suojelusenkeliksi”. Ihmishahmoinen enkeli järjestelee muiden asioita, tarpeen tullen myös opettavaisen kostonenkelin hahmossa. Omat asiat meinaavat jäädä jalkoihin, sillä enkeli on vaatimaton ja ujo.

Amelie on hyväntuulinen ja kaunis elokuva, harmiton tarina, jossa sisältö jää välillä muodon jalkoihin. Pääosan esittäjän Audrey Tautoun kuvankauniit, ilmeikkäät kasvot pakottavat hymyilemään mukanaan. Amelie on terapeuttinen elokuva, sopii se varmaan masennuksen ennaltaehkäisyynkin. Kun ulkona sataa räntää, elämä potkii päähän ja tv:stä tulee vain urheilua sekä visailuohjelmia.

Ranskassa Ameliesta on tullut ilmiö. Leffan viralliset kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.amelie-lefilm.com

Pisteet:
Arvosteltu: 03.12.2001
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Irmeli Karma
Vieras