Pienessä japanilaisessa vanhainkodissa asustaa dementoitunut ja pahemman kerran seniili leskimies, joka tapaa yhä edelleen kirjoittaa kirjeitään 33 vuotta sitten kuolleelle vaimolleen. Vanhaa ukkoa hoitaa nuori hoitajatar, joka niinikään on menettänyt lapsensa ja kokee tapahtuneesta voimakasta syyllisyyttä. Jokin kumma voima kuitenkin saa vanhan miehen hamuamaan mystiselle etsintäretkelle läheiseen vuoristometsään jättämään hyvästejä vaimolleen. Koska vuosia erosta on kulunut 33, jatkaa vaimon sielu nimittäin paikallisen uskomuksen mukaan viimein tuonpuoleiseen.
The Mourning Forest on taas kerran näitä tällaisia ensisijaisesti itämaiselle yleisölle tarkoitettuja elokuvia, joiden täydeksi ymmärtämiseksi on oltava ainakin likimain tuttu buddhalaisen ja japanilaisen maailmankuvan kanssa. Aikoinaanhan Naomi Kawasen elokuva voitti nuivan yleisön ja kitkerien länsikriitikoiden yllätykseksi juryn erikoispalkinnon Cannesissa, mikä ei toisaalta ole minkäänlainen ihme ja yllätys jos vain sattuu vähänkään lukaisemaan aasialaisten katsojien sekä kriitikoiden keskimäärin positiivisempia arvioita Kawasen tuotoksesta.
Olenkin jo tainnut aimmin mainita yhtäläisyyksistä Kawasen ja Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyylien välillä, mutta Setä Boonmeen edellisten elämien kevytversiolta maistuva The Mourning Forest vain vahvistaa aiempaa käsitystäni entisestään. Tälläkin kertaa liikutaan loputonta elämäniloa tihkuvissa metsämaisemissa, luonnollinen äänimaailma on voimakkaasti läsnä ja kuoleman sekä menetyksen ympärillä pyörivä tarina kertoo tälläkin kertaa enemmän elämästä sekä ihmisen suhteesta luontoon, hengelliseen ja uudelleensyntymään kuin varsinaisesta poismenosta. Ainut mainitsemisen arvoinen ero kahden välillä on mittakaava, joka tässä on edellistä huomattavasti vaatimattomampi ja ote maanläheisempi.
Kaikkein tylsintä The Mourning Forestissa on, ettei siinä oikeasti ole juuri mistä kirjoittaa. Kawasen visio on kokonaisuutena niin zeniläisen yksinkertainen ja vähäeleisen näppärästi kerrottu, ettei siitä viitsi alkaa turhaan repiä ylimääräisiä tulkintoja tai analyysejäkään. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyseessä on jälleen ohjaajalleen tuttuun tapaan kaikin puolin onnistunut ja mielekäs perhekeskeisempi draama, mutta mikäli on sattunut näkemään jo aiemmin mainitun Weerasethakulin samaa aihetta käsittelevän roppakaupalla kunnianhimoisemman teoksen, tämä jää sen rinnalla auttamatta kakkoseksi.
