Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Koetin huvikseni katsoa Casablancan vielä tähän päälle ihan vain bongatakseni El Chivon cameon. Hyvät naiset ja herrat, tässä se nyt (luultavasti) tulee:
Omaan silmään Trujillo on se mies, joka laittaa lentokoneen luukun lopussa kiinni ja kääntyy kävelemään pois. Kohta kestää arviolta 3-4 sekuntia. Kuvanlaatu on vähän epäselvä, mutta ohuista vaaleahkoista viiksistä tuon ukon mun mielestä tunnistaa Trujilloksi. Katsoin tarkkaan moneen kertaan nuo lopun lentokenttäjutut, enkä keksi yhtään toista sopivaa.
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Hurjan hypen taakseen saanut romaani paljastuikin sisällöltään köykäiseksi. Kirja kertoo Lev Trotskin pakolaisvuosista, tämän murhaajasta ja kirjoittajan kuubalaisesta alter egosta. Erityisen pätevää sanottavaa ei ole mistään, syvällisemmät teemat jäävät laihoiksi ja kerronta oli niin löysää, että Paduran teosta olisi helposti pystynyt hyppimään kymmeniä sivuja mitään menettämättä. Antaisin tälle enintään kaksi tähteä viidestä.
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Luin Vuohen juhlan samaan aikaan edellisen kanssa, ja laadullinen kontrasti kahden välillä on häkellyttävän suuri. Vuohen juhla sijoittuu 60-luvun Dominikaaniseen tasavaltaan ja kuvaa diktaattorin elämän viimeistä päivää risteillen siinä sivussa myös tämän uhrien ja salamurhaajien vaiheisiin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Käytännössä kerrontatekniikka on kahdessa identtinen, mutta Vuohen juhla on koska tahansa tiukempi, jännittävämpi ja joka suhteessa paremmin kerrottu tarina kuin Trotski-romaanissa.
Dominikaanisen tasavallan El Jefe Rafael Trujillo on omasta mielestäni muutenkin esimerkki täydellisestä tosielämän roistosta: Trujillolla oli erittäin älykkäänä ja tarmokkaana johtajatyyppinä periaatteessa hyvätkin eväät suureksi valtiomieheksi, mutta täydellinen moraalittomuus tiesi näidenkin lahjojen menemistä hukkaan ihmisten ryöväämisen, korruption, kidutusten ja raiskausten kaltaisissa kolttosissa. Ja älykästä Trujilloahan ei meinattu saada millään hengiltä vuosikymmeniin, vaan kaikki salamurhahankkeet onnistuttiin kerta toisensa jälkeen nitistämään ennen pienen kapinallisjoukon onnekasta iskua.
Rafael Trujillo tekee myös pienen cameon Casablancassa yhtenä loppukohtauksen lentokonetta käynnistävistä miehistä. Trujillo on siinä selkä kameraa päin.
Jonkinasteisella kokemuksella näistä muista sivustoista tuumaan vaan, että Leffatykin ylivertaisena ominaisuutena suurimpaan osaan verrattuna on ihan vain fiksu tapa jakaa sivuston kirjoitukset kommentteihin ja huolitellumpiin arvosteluihin eikä vain lykätä molempia samaan karsinaan. On meinaan uskomattoman tuskaista etsiä tuollaisesta sivustosta järjellistäkin sisältöä kun joutuu samalla kahlaamaan valtavat määrät mitäänsanomatonta sekundaa että löytää välistä jonkun yhden hyvänkin jutun. Jos sivusto nojaa muutenkin käyttäjien itsenäisesti tuottamaan sisältöön, niin luulisi että tällainen käytäntö olisi ihan vakiona joka paikassa, mutta kun ei.
Leffatykillä olisi muutenkin vuosien varrella kertyneiden arvostelujen suhteen valtavat määrät käyttämätöntä potentiaalia. Tämä sivustohan on Suomen parhaita ja kattavimpia arvostelutietokantoja helposti ja pesee parhaimmillaan käyttäjien kirjoitusten laadun suhteen monia kansainvälisiäkin sivustoja mennen tullen ainakin omasta mielestäni. Jos vain olisi jonkinlainen yksinkertaisempi tapa kenen tahansa päästä selailemaan arkistosta niitä juttuja vaikka jonkun aakkosellisen tai päivämäärän mukaan laaditun listan ym. kautta eikä yksin arvuuttelemalla tuon perus hakutoiminnon kanssa.
Luulisi että tuossa on takana jotain tyyliin kun vanhalla sivustolla pyöri kaikkia botteja ja porukoiden salaisia sivuprofiileja pisteyttämässä niitä leffoja moneen kertaan. Nyt kun täytyy kommentoida ja kommentit on julkisia etusivulla, niin uusi käytäntö ainakin vähän karsii sellaista säätämistä. Muistan kun vanhalla oli lista aktiivisimmista käyttäjistä, niin varmaan puolet niistä taisi olla pelkästään tällaisia kikkailuprofiileja ja botteja, mitkä ei ikinä osallistuneet muuten kuin pisteyttämällä ihan hulluja määriä leffoja ja sarjoja liukuhihnalta.
Jatko-osista tuttu käänne, jossa päähenkilöt vain yhtäkkiä muistavat elokuvan alussa jonkun todella tärkeän jutun, johon ei vain ole koskaan aiemmin viitattu ja jonka ympärille jatko-osan juoni sitten rakentuu. Tämä klisee on tuttu ainakin Frozen 2:sta, mutta kyllä tätä näkee harmilloisen paljon muutenkin. Vaihtoehtoisesti tarinan voisi vain antaa jatkua jotenkin sekä uusien käänteiden ja hahmojen tulla mukaan lennosta.
Yoshihiro Takahashi: Weed vol. 1-60 + spessut
Hopeanuolen leikkaamattomien suomijulkaisun aikoihin menin ostamaan itselleni jenkkikustantamon julkaisemaa Weed-sarjakuvaa kolmen osan verran. Kiero amerikkalainen puukotti minua selkään menemällä konkurssiin ja jättämällä tarinan cliffhangeriin. Sittemmin Weed julkaistiin myös suomeksi siinä 2010-luvulla, mutta itselläni oli tuolloin perustavanlaatuisempia murheita, ja missasin koko jutun. Kohtaloni oli lopulta täyttyvä tänä iltana, jolloin sain koko sarjan viikon pituisen intensiivisen maratonin jälkeen päätökseensä.
Ensimmäiset kolmekymmentä osaa olivat vuosikymmenten odotusten arvoiset: Hopeanuolen tarina jatkuu uuteen ja jännittävään suuntaan, ja tarinankerrontakin on tiukkaa ja eeppistä kuin mikä. Takahashin uusi antagonisti demonisoidaan tarinan edetessä niin perusteellisesti, ettei moista länsimedioissa liene koskaan nähtykään: pääroisto on vähän kuin sankarin varjo, jossa kaikki positiivinen on vääristynyt groteskiksi ja pahaksi. Toisin kuin Hopeanuoli ja Weed, Paha osaa rakastaa vain veljeään ja ilmettyä peilikuvaansa. Takahashi ei säästä sen enempää vanhoja suosikkihahmoja kuin uusiakaan, vaan näitä tapetaan tarpeen vaatiessa kuin liukuhihnalta ja veri roiskuen. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.
Tässä tarinassa riittää kostomotiivia, isänmurhaa, veljenmurhaa, petosta, tragediaa, pelon voittamista, menneisyyden aaveita, ym. klassisen elämää suuremman seikkailun perusaineksia.
Keskeisen tarinan päätös sitoo sen verran kristallisella tavalla piinaavan jännittävän kertomuksen kaikkine avoimine lankoineen, että koko jutun olisi voinut hyvällä omallatunnolla vain jättää tähän. Valitettavasti Takahashilla taisi vielä olla jotain irtojuttuja, ja loppu sarja onkin pitkälti filleriä. Kolmesta lyhyemmästä tarinakokonaisuudesta Hokkaidon sodasta kertova juttu on ylivoimaisesti paras ja kutkuttavin: tässä vihollinen on taistelijana ja älyltään niin paljon sankareita ylivertaisempi ja hyvien tyyppien kohtelu armottomampaa, että tämä herätti jo ristiriitaisen voimakkaita tunteitakin.
Toisin sanoen ensimmäinen puolikas on timangia, jälkimmäisen taso heittelee keskinkertaisen ja upean välillä. Eniten olin pettynyt loppupään tarinankerronnan tason laskuun ja Takahashin taipumukseen toistella kömpelöiden Hollywood-jatko-osien peruskliseitä, kuten Frozen 2:n tapaista täysin puskista tulevaa tosi tärkeää juonenkäännettä, johon ei missään vaiheessa ole viitattukaan. Viimeiset kirjat olivat lähes yhtämittaista taistelujaksoa muutamilla dramaattisilla käänteillä. Onneksi lopussa koko juttu sidottiin nätisti yhteen alkuperäisen Hopeanuolen ja Weedin itsensä tarinan suhteen, joten ainakin loppu on onnellinen ja onnistunut.
Herbie Hancock – Rockit
Hyvin “mielenkiintoista” musiikkia Miles Davisinkin bändissä pianoa soittaneelta Herbieltä. Tarina levyn ja kappaleen takaa menee jotakuinkin siten, että Herbie löi 80-luvun alussa hynttyyt yhteen yhden elektronista avantgarde-musiikkia tuottavan yhtyeen kanssa ja tuotti muutaman levyn verran rumpukoneita, halpoja syntikoita, sämpläämistä, varhaista hiphoppia, pörinää, funkia ja jazzia sekoittelevaa kokeellista melutaidetta. En nyt tiedä, onko tämä varsinaisesti hyvää kamaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ainakin tämä jo muu Herbien elektroninen tuotanto on todella uniikkia ja hämmentävää. Eipähän ainakaan voi sanoa, että vanhat mestarit olisivat kasarillakaan kangistuneet kaavoihinsa.
Seuraavaksi pelattaneen läpi Earthworm Jimin tekijöiden Neverhood vuodelta 1996. Erityisen huomionarvoisena seikkana koko peli on kauttaaltaan tehty savesta!
Neverhood ei ilmestyessään ollut mikään menestys – ainakaan aluksi! Sitten joku nimetön tietokonepuljun pomo ihastui peliin, päätti ostaa kaikki kopiot kaupoista kuleksimasta ja myydä Neverhoodia pakkauspelinä niiden tietokoneiden mukana. Pelkästään numeroina Neverhood oli lopulta jättimäinen menestys ja poikikin vielä yhden jatko-osan (Skullmonkeys) sekä kuopatun elokuvaprojektin.
Mielenkiintoisena triviana Neverhood ja pääpukarinsa Doug TenNapelin muu tuotanto nauttii kulttisuosiota Japanissa ja on antanut paljonkin vaikutteita sikäläiselle kokeellisemmalle animelle, joita olen itsekin täällä muinoin arvostellut (esim. Kaiba). Kyseiset sarjat ovat vastaavasti innoittaneet valtavasti 2010-luvun länsimaisia animaatioita, kuten Adventure Timea.
Perinteisenä point & click -tyylisenä seikkailupelinä tätä pystyy nykyisin vielä pelaamaan vaivattomasti Scummmvm:llä kaikilla käyttöjärjestelmillä.
Frank Miller & Walter Simonson: Robocop vs Terminator
Erinomainen kahden suosikkifranchisen crossover, jossa paljastetaan Robocopin ihmisyyden olevan avain Skynetin omalle tietoisuudelle ja koneiden kapinalle. Ihmiset lähettävät menneisyyteen joukon kapinallisia hoitelemaan Robocopin ja estämään tulevaisuuden joukkotuhon. Skynet lähettää tietysti omansa varmistamaan, että itsensä tuhoamista ihmiskunnan hyväksi punnitseva Alex Murphy päätyy toimimaan protokollan mukaisesti ja luomaan hirviön.
Hieno tarina on, ja olisin ainakin itse mieluummin jotain tällaista nähnyt termiaattoreilta heti kakkosen jälkeen ilman sitä myöhempää perseilyä. Tästä sarjiksestahan suunniteltiinkin aikoinaan omaa elokuvaansa, mutta projekti ei koskaan edennyt konkretiaan asti, vaikka ilmeisesti kummankin hahmon oikeudet olivat tuohon aikaan vielä samalla firmalla. Erilaisia pelejä ja oheistuotteita oli sitten senkin kanssa.
Frank Miller – Frank Miller’s Robocop
Elokuvat tuoreeltaan katsoneena oli mielenkiintoista lukea heti perään Millerin alkuperäiskäsikirjoitusten pohjalta tehty sarjakuvasovitus ja vertailla sitä mielessä niihin jatko-osiin.
SPOILER!!!!!
Sarjakuva jakaantuu karkeasti kahteen osaan, josta ensimmäinen kuvaa Robocopin mittelöä kolmosesta tutun yksityisarmeijan ja sen Kong-nimisen superpahan pomon kanssa, toinen taas kakkosen Robocop 2.0 -juoneen, jossa pahan kaverin kehosta rakennetaan uusi ja “entistä parempi” superkyttä, joka tietysti karkaa välittömästi käsistä tappamaan sitä ainutta ja oikeaa.
Jo ensimmäisen puoliskon alussa lukija tutustutetaan psykiatrina työskentelevään hemaisevaan femme fatale -hahmoon, joka onkin todellisuudessa OmniCorpin leivissä. Naikkosen suurena suunnitelmana on iskeä Robocopia heikkoon kohtaan tuhoamalla tämän ihmisyys. Robocop kuitenkin onnistuu resetoimaan itsensä voimakkaalla sähköiskulla ja sivuuttamaan siten uudet asetukset. Tarinan lopussa paljastuukin, ettei Robocop 2.0 ole pelkkä roiston ruumiista rakennettu hirviö, vaan tällä on myös aimo annos femme fatalen itsensä sadistista persoonallisuutta.
Tässä siis Robocop 2.0 on femme fatalen alter ego samaan tapaan kuin ED-209 oli alkuperäisessä Dick Jonesille. Frank Miller selvästi ymmärtää hienon tarinankerronnan päälle. Harmi että tämä osuus jätettiin itse leffasta pois.
Frank Miller & Geof Darrow: Iso Heppu ja Rusty Robottipoika
Muistan joskus kouluikäisenä katsoneeni tätä piirrettyä, enkä edes tiennyt että se perustuu oikeasti Frank Millerin ysärivuosien sarjakuvaan.
Kyseessä on Millerin kunnianosoitus vanhan ajan Kaiju-leffoille ja animelle. Alussa joukko japanilaisia tiedemiehiä tulee vahingossa luoneeksi hirviön, joka sitten alkaa rullaamaan Tokiota asukkaita maan tasalle. Japanilaiset päästävät valloilleen oman robottipoikansa, joka tietysti saa heti kuonoonsa. Apuun lähetetään amerikkalainen jättirobotti, jne. tappelua.
Lyhyt ja suoraviivainen tarina, mutta on tässä onneksi vähän alanmooremaista mielikuvitustakin mukana hirviön syljen hajottaessa elävän massan isäntäänsä orjalliseksi tottelevaksi epäsikiöksi.
Toi Robocop vaikuttaa aika hyvältä peliltä, Peter Wellerin paluu rooliinsa on pelkästään plussaa.
Muistan vielä jostain ysäriltä Amigan Robocop kolmosen, joka oli ilmestyessään tosi vallankumouksellinen peli. Erityisesti nykysilmään se on lähinnä pelikelvoton ja vanhentunut. Ideana tuossa oli muistaakseni tuon uuden pelin tapaan vetää ensimmäisestä persoonasta Robocopina ja ne Money for Nothing -tasoiset nykivät grafiikat selitettiin päähenkilön päänsisäisillä toiminnoilla. Tietokoneethan olivat siihen aikaan muutenkin kehittymättömiä, joten kuvio tuntui uskottavalta. Useimpiin muihin peleihin verrattuna ne grafiikat olivat teknisesti kuitenkin täynnä kromia. Nyt puhutaan kuitenkin vuodesta 1991, jolloin Commodore 64:stakin pelattiin vielä ihan tatti kovana.
Näyttää tältä.
Paru Itagaki: Beastars vol. 1-22
Tämän hetken versin mitäänsanomattoman mangatarjonnan positiivinen valopilkku ihastuttaa edelleen. Netflixin virtaviivaistettuun animeen verrattuna yksityiskohdiltaan runsaampi sarjakuva on loppujen lopuksi mielestäni kahdesta se parempi. Etukäteen olin kuullut tarinan lopun olevan erityisen “kömpelö”, mutten lukiessa ymmärtänyt tätä näkemystä ollenkaan, nitoohan finaali loppujen lopuksi varsin nätisti koko joukon varsinaisen tarinan keskeisiä avoimia lankoja päteväksi loppukaneetiksi. Oikeasti loppu onnistui jopa yllättämään positiivisesti, sillä odotin täysin päinvastaista lopputulosta kuin mitä lopulta sainkaan. Beastarsin epilogi on tavallaan tosi söpö, vaikka samalla muistuttaakin, etteivät maailman ongelmat lopulta yhteen tapaukseen noin vain ratkeakaan.
Kuten jo taisin aiemmin kirjoittaa, tykkään Itagakin tavasta heijastaa päähenkilön päänsisäistä maailmaa ja sisäistä konfliktia tarinansa käänteissä ja sivuhahmoissa. Loppupään roisto esimerkiksi on kuin perversioitunut versio Legoshista: Legoshin äiti kuoli nuorena, kun taas roisto tappoi oman äitinsä. Roisto taas sairastaa samaa perinnöllistä tautia kuin Legoshin äiti. Tarinan roisto joutui lapsena isänsä hylkäämäksi. Vaikka lopussa isä paljastuukin varsin normaaliksi, korostetaan tarinassa tämän erityistä “hienostuneempaa” pahuutta, koska perheensä hylkäävä mies ei lähtökohtaisesti koskaan ole hyvä mies.
Pitkästä aikaa löysin aikaa vähän pelatakin jotain, kiitos kohdalle osuneen sairaspäivän. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni kokeilemalla vanhaa kunnon Sierran King’s Quest seiskaa vuodelta 1994. Kyseessä on siis point & click -tyylinen seikkailupeli, jossa grafiikat, tarina ja tyyli ovat vähän kuin sekoitus kaikkia 80-luvun nuorille suunnattuja synkkiä fantasialeffoja, Tim Burtonia ja 90-luvun alun Disney-klassikoita. Grafiikat on piirretty käsin, ja osa Sierran animaattoreista siirtyikin myöhemmin Disneyn leipiin.
King’s Quest VII: The Princeless Bride alkaa, kun salaperäinen pyörre kaappaa prinsessa Rosellan toiseen maailmaan ja heittää mukaan tempautuneen kuningatar Valanicen keskelle erämaata. Pelaajan tehtävä on ainakin näin aluksi löytää tie ihmisten ilmoille ja toivon mukaan pelastaa prinsessa siinä matkan varrella. Peli on jaettu satukirjan tyyliin erillisiin kappaleisiin, ja tarinassa on useampi päähenkilö ja toisistaan poikkeava maailma, joista oma suosikkini on Aurinkokuninkaan ajan Ranskaa muistuttava puhuvien ja ylettömän tunteellisten eläinten asuttama satumaa.
Tykkään paljon tämän pelin mielikuvituksesta ja tietystä tavasta vedota sekä aikuisiin että lapsiin. Visuaalisesti tämä on näyttävä ja persoonallinen, ja ääninäyttelijätkin ovat vuoden 1994 mittapuulla oikein mainioita. Tähän aikaan firmoilla oli vielä kaikenlaisia maksullisia auttavia puhelinlinjoja sun muita, joten varsinaiset aivopähkinät on monessa kohtaa ihan jo siksikin suunniteltu vähän liiankin luovuutta kysyviksi. Tyypillisenä esimerkkinä joku random kohta, jossa pelaajan oletetaan kaiken työn jälkeen vielä erikseen klikkaavan jotain tiettyä satunnaista pikseliä ennen kuin pääsee taas jatkamaan, ym. mitä ei tietenkään sanota missään. Ilman niitä puhelinlinjoja tällaisissa ei ole kauheasti mieltä enää nykyään.
Onneksi tätä pystyy pelaamaan ihan Scummvm:llä ilman ylimääräistä kikkailua. Ymmärtääkseni se ohjelma vielä käyttääkin automaattisesti kaikkia myöhempiä virallisia päivityksiä ja korjauksia, joten näitä seikkailuklassikoita voi 2020-luvulla naatiskella melkein millä tahansa käyttöjärjestelmällä makeammin kuin koskaan ennen missään.
