Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Frank Miller – Frank Miller’s Robocop
Elokuvat tuoreeltaan katsoneena oli mielenkiintoista lukea heti perään Millerin alkuperäiskäsikirjoitusten pohjalta tehty sarjakuvasovitus ja vertailla sitä mielessä niihin jatko-osiin.
SPOILER!!!!!
Sarjakuva jakaantuu karkeasti kahteen osaan, josta ensimmäinen kuvaa Robocopin mittelöä kolmosesta tutun yksityisarmeijan ja sen Kong-nimisen superpahan pomon kanssa, toinen taas kakkosen Robocop 2.0 -juoneen, jossa pahan kaverin kehosta rakennetaan uusi ja “entistä parempi” superkyttä, joka tietysti karkaa välittömästi käsistä tappamaan sitä ainutta ja oikeaa.
Jo ensimmäisen puoliskon alussa lukija tutustutetaan psykiatrina työskentelevään hemaisevaan femme fatale -hahmoon, joka onkin todellisuudessa OmniCorpin leivissä. Naikkosen suurena suunnitelmana on iskeä Robocopia heikkoon kohtaan tuhoamalla tämän ihmisyys. Robocop kuitenkin onnistuu resetoimaan itsensä voimakkaalla sähköiskulla ja sivuuttamaan siten uudet asetukset. Tarinan lopussa paljastuukin, ettei Robocop 2.0 ole pelkkä roiston ruumiista rakennettu hirviö, vaan tällä on myös aimo annos femme fatalen itsensä sadistista persoonallisuutta.
Tässä siis Robocop 2.0 on femme fatalen alter ego samaan tapaan kuin ED-209 oli alkuperäisessä Dick Jonesille. Frank Miller selvästi ymmärtää hienon tarinankerronnan päälle. Harmi että tämä osuus jätettiin itse leffasta pois.
Frank Miller & Geof Darrow: Iso Heppu ja Rusty Robottipoika
Muistan joskus kouluikäisenä katsoneeni tätä piirrettyä, enkä edes tiennyt että se perustuu oikeasti Frank Millerin ysärivuosien sarjakuvaan.
Kyseessä on Millerin kunnianosoitus vanhan ajan Kaiju-leffoille ja animelle. Alussa joukko japanilaisia tiedemiehiä tulee vahingossa luoneeksi hirviön, joka sitten alkaa rullaamaan Tokiota asukkaita maan tasalle. Japanilaiset päästävät valloilleen oman robottipoikansa, joka tietysti saa heti kuonoonsa. Apuun lähetetään amerikkalainen jättirobotti, jne. tappelua.
Lyhyt ja suoraviivainen tarina, mutta on tässä onneksi vähän alanmooremaista mielikuvitustakin mukana hirviön syljen hajottaessa elävän massan isäntäänsä orjalliseksi tottelevaksi epäsikiöksi.
Toi Robocop vaikuttaa aika hyvältä peliltä, Peter Wellerin paluu rooliinsa on pelkästään plussaa.
Muistan vielä jostain ysäriltä Amigan Robocop kolmosen, joka oli ilmestyessään tosi vallankumouksellinen peli. Erityisesti nykysilmään se on lähinnä pelikelvoton ja vanhentunut. Ideana tuossa oli muistaakseni tuon uuden pelin tapaan vetää ensimmäisestä persoonasta Robocopina ja ne Money for Nothing -tasoiset nykivät grafiikat selitettiin päähenkilön päänsisäisillä toiminnoilla. Tietokoneethan olivat siihen aikaan muutenkin kehittymättömiä, joten kuvio tuntui uskottavalta. Useimpiin muihin peleihin verrattuna ne grafiikat olivat teknisesti kuitenkin täynnä kromia. Nyt puhutaan kuitenkin vuodesta 1991, jolloin Commodore 64:stakin pelattiin vielä ihan tatti kovana.
Näyttää tältä.
Paru Itagaki: Beastars vol. 1-22
Tämän hetken versin mitäänsanomattoman mangatarjonnan positiivinen valopilkku ihastuttaa edelleen. Netflixin virtaviivaistettuun animeen verrattuna yksityiskohdiltaan runsaampi sarjakuva on loppujen lopuksi mielestäni kahdesta se parempi. Etukäteen olin kuullut tarinan lopun olevan erityisen “kömpelö”, mutten lukiessa ymmärtänyt tätä näkemystä ollenkaan, nitoohan finaali loppujen lopuksi varsin nätisti koko joukon varsinaisen tarinan keskeisiä avoimia lankoja päteväksi loppukaneetiksi. Oikeasti loppu onnistui jopa yllättämään positiivisesti, sillä odotin täysin päinvastaista lopputulosta kuin mitä lopulta sainkaan. Beastarsin epilogi on tavallaan tosi söpö, vaikka samalla muistuttaakin, etteivät maailman ongelmat lopulta yhteen tapaukseen noin vain ratkeakaan.
Kuten jo taisin aiemmin kirjoittaa, tykkään Itagakin tavasta heijastaa päähenkilön päänsisäistä maailmaa ja sisäistä konfliktia tarinansa käänteissä ja sivuhahmoissa. Loppupään roisto esimerkiksi on kuin perversioitunut versio Legoshista: Legoshin äiti kuoli nuorena, kun taas roisto tappoi oman äitinsä. Roisto taas sairastaa samaa perinnöllistä tautia kuin Legoshin äiti. Tarinan roisto joutui lapsena isänsä hylkäämäksi. Vaikka lopussa isä paljastuukin varsin normaaliksi, korostetaan tarinassa tämän erityistä “hienostuneempaa” pahuutta, koska perheensä hylkäävä mies ei lähtökohtaisesti koskaan ole hyvä mies.
Pitkästä aikaa löysin aikaa vähän pelatakin jotain, kiitos kohdalle osuneen sairaspäivän. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni kokeilemalla vanhaa kunnon Sierran King’s Quest seiskaa vuodelta 1994. Kyseessä on siis point & click -tyylinen seikkailupeli, jossa grafiikat, tarina ja tyyli ovat vähän kuin sekoitus kaikkia 80-luvun nuorille suunnattuja synkkiä fantasialeffoja, Tim Burtonia ja 90-luvun alun Disney-klassikoita. Grafiikat on piirretty käsin, ja osa Sierran animaattoreista siirtyikin myöhemmin Disneyn leipiin.
King’s Quest VII: The Princeless Bride alkaa, kun salaperäinen pyörre kaappaa prinsessa Rosellan toiseen maailmaan ja heittää mukaan tempautuneen kuningatar Valanicen keskelle erämaata. Pelaajan tehtävä on ainakin näin aluksi löytää tie ihmisten ilmoille ja toivon mukaan pelastaa prinsessa siinä matkan varrella. Peli on jaettu satukirjan tyyliin erillisiin kappaleisiin, ja tarinassa on useampi päähenkilö ja toisistaan poikkeava maailma, joista oma suosikkini on Aurinkokuninkaan ajan Ranskaa muistuttava puhuvien ja ylettömän tunteellisten eläinten asuttama satumaa.
Tykkään paljon tämän pelin mielikuvituksesta ja tietystä tavasta vedota sekä aikuisiin että lapsiin. Visuaalisesti tämä on näyttävä ja persoonallinen, ja ääninäyttelijätkin ovat vuoden 1994 mittapuulla oikein mainioita. Tähän aikaan firmoilla oli vielä kaikenlaisia maksullisia auttavia puhelinlinjoja sun muita, joten varsinaiset aivopähkinät on monessa kohtaa ihan jo siksikin suunniteltu vähän liiankin luovuutta kysyviksi. Tyypillisenä esimerkkinä joku random kohta, jossa pelaajan oletetaan kaiken työn jälkeen vielä erikseen klikkaavan jotain tiettyä satunnaista pikseliä ennen kuin pääsee taas jatkamaan, ym. mitä ei tietenkään sanota missään. Ilman niitä puhelinlinjoja tällaisissa ei ole kauheasti mieltä enää nykyään.
Onneksi tätä pystyy pelaamaan ihan Scummvm:llä ilman ylimääräistä kikkailua. Ymmärtääkseni se ohjelma vielä käyttääkin automaattisesti kaikkia myöhempiä virallisia päivityksiä ja korjauksia, joten näitä seikkailuklassikoita voi 2020-luvulla naatiskella melkein millä tahansa käyttöjärjestelmällä makeammin kuin koskaan ennen missään.
Kannattaa varmaan pistää uutta viestiä ellei tule vastauksia. Luulisi meinaan että ylläpidolle tulee paljon mainoksia ja muuta roskaa, eikä sieltä välistä välttämättä aina yksittäistä kunnollista viestiä aina huomaa.
Harmillisesti aprillipäivästä on jo toista viikkoa, sillä muuten voisin käyttää tarkoitukseen hyväkseni erään kotimaisen taiteilijan näkemystä Muumilaakson tarinoista John Carpenterin ohjaamana tieteiskauhuelokuvana. Tuota on tullut naurettua muutaman kaverin kanssa jo tovi. Tuo on melkein yhtä hyvä kuin se parin vuoden takainen aprillipila “arkistoista löytyneestä ennestään tuntemattoman Visa Mäkisen ohjaaman animaatioleffan pätkästä” mihin oli oikeasti animoitu kymmenisen sekuntin verran jotain sattumanvaraista skeidaa.
Uuden Devil May Cry -animen traileri toi mieleen tällaisen täysin väsähtäneen ja kyllästyttävän 2000-luvun elokuvain perustroopin, jossa otetaan joku valmis suosittu elokuva tai peli, ja käännetään se perusasetelma siten, että pahis onkin oikeasti hyvä tyyppi ja vain ymmärretty väärin. Uusi versio tietysti oikoo tämän huutavan vääryyden. Viimeisimpänä käänteenä jos alkuperäinen tarina kuvaa esimerkiksi helvetin demonien ja zombien invaasiota, on uudessa versiossa sitten kyseessä ahneiden ja pahojen ihmisten invaasio viattomien zombien ja demonien asuttamaan helvettiin. Zombeilla on perheet ja zombilapsiakin. Ajatelkaa lapsia.
Joku tietysti voisi argumentoida, että tällainen voisi olla joissakin tapauksissa realistisempaa, mutta omasta mielestä ei yleensä ole. Jos katsoo esimerkiksi jotain rikosdokkareita, niin tunnetuilla murhaajilla ja terroristeilla voi olla takana rajukin lapsuus, mutta niissä itse rikosissa ei välttämättä ole mitään salattua hyvää motiivia, vaan tarkoituksena on ihan yksinkertaisesti vain tappaa ja vahingoittaa mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä syystä tai toisesta. Ei kaiken tarvitse leffoissakaan aina olla moraalisesti harmaata.
Tuli katsottua dokumentti Ted Bundyn elämästä ja teoista. Tuossa dokumentissa tuli vastaan huomio, kuinka 70-luvulla rikostutkinta oli monilta osin vielä varsin kivikautista ja nykymittapuulla oikeudessa kelvotonta epäluotettavuutensa vuoksi. Tällaiset vanhentuneet menetelmät olivat avainasemassa muutamassa tapauksessa kun Bundy tuomittiin kuolemaan.
Tuli tuosta kaikesta yksinkertainen idea mielenkiintoiselle rikostrillerille. Otetaan esimerkiksi pahamaineinen sarjamurhaaja, joka tuomitaan kuolemaan tällaisten epämääräisten todisteiden perusteella. Myöhemmin joku huomaa, että yksi näistä tapauksista onkin tuomittu väärin, ja liikkeellä onkin toinen samanlainen murhaaja. Ongelmaksi muodostuu, että kukaan ei tässä tapauksessa halua myöntää virhettä ja puhdistaa sen toisen mainetta edes tämän yhden kerran, joten virallisesti asialle ei voida mitään, koska tämän enempää suoria todisteita ei välttämättä ole olemassa. Toinen murhaaja saakin siis jatkaa puuhiaan rauhassa.
David Foster Wallace: Tennisesseitä
Wallace oli yksi viime vuosikymmenten kärkikirjoittajista ihan maailmanlaajuisestikin. Ihmiset eivät nykyään lue kirjoja, joten Wallacen nimi lienee useimmille siksikin nimenä uppo outo. Helpoin ja kätevin tapa päästä sisälle miehen tuotantoon on näiden esseiden ja novellien kautta – DFW:n romaaneilla nimittäin on mittaa tuhatkunta sivua per läpyskä, ja teksti on niissä täyttä tavaraa.
Mestarin maineen ymmärtää näidenkin lyhyidenkin otteiden perusteella. Wallace kirjoittaa enkkutyyliin pitkiä ja polveilevia lauseita, joissa asiat käydään läpi selkeästi ja mielikuvituksellisen rikkaasti. Erityisen taitavan kirjoittajan ja taiteilijan tunnistaa mielestäni helposti juuri tällaisesta ilmaisusta, jossa pieneen tilaan on saatu tiivistettyä valtavat määrät kiehtovaa informaatiota ilman kikkailua, rönsyilyä tai turhaa sanahelinää. Wallacen teksti jopa tuntui täysin vaivattomalta lukea.
Tuli tätä jo vanhassakin tykissä herkuteltua, mutta sellainen kanava kuin The Great War on ainakin omasta mielestä koko tuubin hienoimpia kanavia. Alkuperäisenä ideana tuossa oli kertoa ensimmäisen maailmansodan tapahtumat yksityiskohtaisesti viikko kerrallaan neljän vuoden kuluessa, mutta konseptia on sittemmin jatkettu erilaisilla aiheeseen liittyvillä dokumenteilla ja muilla tarinoilla liittyen aikansa kriiseihin, konflikteihin, merkkihenkilöihin, ym. Tälle on samoilta tekijöiltä olemassa myös toista maailmansotaa ja sotien välivuosia käsittelevä kanava nimeltä World War Two.
Nämä kuitenkin käsittävät lähinnä yhten tietyn näkökulman sodista, eikä niitä kannata ihan kriitikkä aina ottaa sellaisenaan. Ensimmäistä maailmansotaa käsiteltäessä esimerkiksi nousee nimi Franz Conrad von Hötzendorf jatkuvasti esiin negatiivisessa mielessä. Itävallan vaikutusvaltaisimpiin sotilasjohtajiin kuulunut Hötzendorf lobbasi aktiivisesti sotaa Serbiaa vastaan ja oli käynnistämässä tätäkin rytinää. Itse sodassa tulikin mestarin johdolla takkiin niin legendaarisissa määrin, että ukko sai keisarin kuoltua potkut virastaan.
Todellisuudessa aikalaislähteissä Hötzendorfista puhutaan erittäin positiiviseen sävyyn jopa saksalaisten sotilasasiantuntijoiden muistelmissa, joissa toisaalta kerrotaan paljonkin Itävallan armeijan huonosta tilasta ja muista ongelmista liittyen mm. yhteisen kielen puuttumiseen kymmeniä tai jopa satoja etnisyyksiä käsittävässä sekavassa sotaväessä. Hötzendorf on erään todistuksen mukaan jopa itse tunnustanut armeijansa huonon tolan.
Noissa dokumenteissa harvemmin myöskään puhutaan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä valtiorakenteisiin asti levinneestä serbinationalistisesta radikalismista ja terrorismista, joka käytännösä oikeutti Itävallan sodanjulistuksen. Ja niin poispäin…
Eli tällaisiakaan asioita ei välttämättä voi suoralta kädeltä panna yhden ihmisen syyksi, vaikka siitä varmasti hienon tarinan saisikin aikaiseksi.
Noniin, pääsin kokeilemaan tätä menetelmää vihdoin ihan tositoimissa. Käytännössä totesin, että tuollaisesta arvostelusta voi helposti olla jopa puolet tekstistä pelkkää ilmaa, ja tiivistämällä turhia adjektiiveja, adverbejä ja täytesanoja siitä saa sukkelaan huomattavasti sujuvamman kokonaisuuden.
Eli toimii kuten luvattiinkin.
Tuossa voi olla takana sellainenkin, että dementoituessa ihmisen impulssikontrolli heikkenee ja “vieraiden” ihmisten ilmestyminen kotiin voi provosoida rajustikin. Mene ja tiedä. Vähän ihmeellistä kuitenkin jos eivät edes ole vaimoon yrittäneet olla yhteydessä jos tämä on vanhaa isää hoitanut.
Gene Hackman oli hieno ja karismaattinen näyttelijä, mukana monessa erinomaisessa elokuvassa vuosien varrella.
Hackmanin pariskunnan kohdalla iski ainakin henkilökohtaisesti hermoon hämmästyttävä ja lähes päivittäin muuttuva roskamedian spekulointi ja teoretisointi siitä kuolemasta. Alussa vihjailtiin jostain häkämyrkytyksestä, kaksoisitsemurhasta ja ties mistä. Sitten alettiin puhua Genen saaneen kohtauksen ja emännän varmaankin kaatuneen lääkekaapilla ja lyöneen päänsä kuolettavasti. Ilmeisesti lopullinen totuus kuitenkin on, että eläkeläispariskunta lähti samoilla kalkkiviivoilla ihan luonnollisista syistä, eikä tapaukseen sittenkään liity mitään erikoista. Vanha pariskunta vain viihtyi sen verran hyvin keskenään, ettei siinä kenenkään ulkopuolisen tarvinnut käydä välillä vointia tarkastamassa.
Olispa reaalipolitiikka noinkin yksinkertaista.
Tämä Euroopan sotku alkoi jo 90-luvulla kun kylmä sota loppui ja kaikenlainen oma maanpuolustus pantiin jotain Suomen kaltaisia reunavaltioita lukuun ottamatta leikkuriin. Käytännössä Euroopan puolustus on ollut niistä ajoista Naton ja ennen kaikkea jenkkien harteilla, ja Amerikassa tällaista menoa ei ole katsottu kyllä koskaan kovin hyvällä. Tästä aiheesta on väännetty jo vuosikaupalla ennen Trumpin tuloakaan.
Sitten EU päätti mennä täysin sivullisena mukaan tuohon entisten sosialistimaiden väliseen nahinaan. Tällä hetkellä Ukrainan armeijalla ei ole mitään palaa alkaa valtaamaan niitä alueitaan takaisin. Tuo onnistuisi ehkä siinä tapauksessa että Venäjä valtiona yhtäkkiä romahtaisi tai länsimaat lähettäisivät omia joukkojaan sinne taistelemaan ja eskaloisivat homman Naton ja Venäjän väliseksi suursodaksi. Euroopallahan ei ole mitään omia armeijoita, joten tuo lankeaisi jenkeille. Mitään eurooppalaista armeijaa ei välttämättä nähtäisi vielä vuosikymmeniin vaikka kouluttaminen ja aseistaminen aloitettaisiin nyt heti.
Tämä tilanne on muuten täsmälleen sama kuin ensimmäisen maailmansodan alussa, jossa yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista valtioista (Saksa) roikkui mukana sotilaallisesti surkean Itävalta-Unkarin suojelijana. Sitten kahdesta jälkimmäinen meni sekaantumaan kaiken maailman slaavilaisten pikkuvaltioiden asioihin, veti Saksan mukaan sotaan, käynnisti diplomaattisen ketjureaktion ja seuraavaksi olikin koko Eurooppa liekeissä.
Ymmärrät varmaan miksi Trumpilla tai jenkeillä yleensäkin on halut Ukrainaan ja Euroopan johtajien sapelinkalisteluihin aika jäissä tällä hetkellä. Ukraina ei ole Nato- tai EU-maa, eikä jenkeillä ole muutenkaan mitään merkittäviä sitoumuksia niille nurkille. Tuo mineraalisopimus olisi samalla yksi askel siihenkin suuntaan. Sama juttu noiden Nato-joukkojen vetämisen ja Putinin mielistelyn kanssa: amerikkalaisilla on nyt kova halu päästä irti tästä tilanteesta ja neuvotella rauhaa Putinin kanssan ennen kuin homma alkaa eskaloitua ja mennään taas tätä tuttua tietä.
Trumpilla on paljonkin henkilökohtaista kaunaa eurooppalaisia päättäjiä kohtaan muutenkin. Muistat varmaan silloin ensimmäisellä kaudella kun Trump vielä koitti sovinnollisesti puhua näistä asioista ja porukka lähinnä vittuili päin naamaa, pyöritteli silmiään, eikä lopulta homma edennyt ollenkaan. Jenkkien pressanvaaleissa eurooppalaiset poliitikot myös Suomesta vielä lähettivät erikseen omat tukijoukkonsa käymään Trumpin vastaista kampanjaa, mikä kaiken lisäksi rikkoi paikallisia vaalilakeja aika törkeällä tavalla. Trumpin aggressiivinen suhtautuminen edesvastuuttomiin EU-perseilijöihin ei siis tule mistään ihan tyhjästä, vaan nämäkin suhteet on henkilökohtaisella tasolla ihan rikkomalla rikottu meikäläisten toheloiden idioottien toimesta.
