Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Tatsuya Nakadai (1932-2025)Yksi suurimmista japanilaisista näyttelijöistä on poissa. Tatsuya Nakadai on näytellyt niin monessa klassikkoleffassa Kurosawasta Kobayashiin, että japanilaista elokuvataidetta katsoessa tuntuu kuin tuo mies olisi kaikkialla. Omia suosikkejani Nakadailta ovat ainakin Ihmisen kohtalo -trilogia, Harakiri, Samurai Rebellion, Seitsemän samuraita, Goyokin, Kagemusha, The Sword of Doom, Kwaidan, Ran, Yojimbo ja The Face of Another. Ja tuossa oli siis vain omaan makuuni Nakadain uran kohokohdat.
Lady Terminator (1988)
Huhhuh, mikä leffa. Tämä on taatusti hauskimpia ja viihdyttävimpiä roskaelämyksiä mitä olen koskaan nähnyt. Heti alussa vedetään erotiikkaa täysillä, mistä leikataankin kasarivuosien New Yorkiin rymistelemään vähän kuin jotain camp-henkistä pehmopornoparodiaa James Cameronin toimintaleffoista kunnon aasialaisella otteella. Neonvalot loistaa, kasaripop jytkyttelee iloisesti, toiminta on hauskaa, näyttelijät ihanan kamalia sekä dialogi ääneen naurattavan typerää, ja paljasta pintaakin heitellään sekaan siellä ja täällä.
Ihmettelen syvästi, miksi Lady Terminatorilla ei ole täällä ainuttakan pisteytystä, tämä taideteos nimittäin on likimain täydellistä kasarishaibaa ja aivot narikkaan -viihdettä. Oikeasti, etsikää tämä jostain ja nauttikaa.
Niina Berg: Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta
Rami Mäkinen & Matti Rämö: OikeusmurhaUlvilan murha ja Anneli Auerin oikeusfarssit ovat tämän maan häpeäpilkkuja. Mikäli näihin kirjoihin on uskominen, kusi poliisi sen Jukka S. Lahden murhan tutkinnan jo kättelyssä. Kytillä oli jo alkuvaiheessa käsitys motiivista ja epäiltyjen joukosta, vaimokin oli teknisissä tutkimuksissa suljettu pois jo alkuvaiheessa. Sitten löydettiin koivuklapista DNA-jälkiä, joiden perusteella suoritettiin testauksia ja suljettiin epäiltyjä joukosta pois. Lopulta ei jäänyt ketään eikä mitään, ja se DNA paljastuikin lopulta tapausta tutkineen tinanapin saastuttamaksi. Eli murhaaja päästettiin todennäköisesti tällä mokalla karkuun pysyvästi.
Sitten alkoi se oikeusrumba tuon Auerin suhteen. Edelleenkään mitään todisteita ei syyllisyydestä ollut, joten syyttäjä päätyi pyörittelemään tuota hätäpuhelua, jonka taustalla kuuluu mm. isännän ja murhamiehen välistä kamppailua sekä Jukkaa huutamassa Annelia avuksi. Tuohan todistettiin ihan Amerikassa asti ettei tallennetta ole käpälöity. Se vuosikausien pyörittely perustui tuon muutaman minuutin pätkän kelailuun ja äänien tulkintaan, ei mihinkään muuhun. Lopulta Auer vapautettiin syytteistä.
Oikeusmurha käsittelee niitä seksuaalirikossyytteitä. Auer ja Jens Kukka tuomittiin vuosikausiksi vankilaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä sun muusta pelkästään niiden lasten kertomusten pohjalta. Myöhemmin paljastuikin, että mainittuja lapsia oli kaltoinkohdeltu sijaisperheessa rajusti ja sitten palkittu tuollaisista puheista. Sijaisperheen touhuista oli ilmoitettu sosiaalityöntekijöiden kautta poliisillekin, mutta ilmoitus ei jostain syystä edennyt mihinkään. Kaikki älyttömimmät tarinat saatananpalvonnasta ja perversioista julistettiin vielä yleisöltä salaisiksi, koska lapset. Fyysiset todisteet tilattiin tutulta konitohtorilta, joka mm. selitteli oikeudessa parhain päin kuinka raa’asti moneen kertaan raiskattu tyttö todettiin lääkärintarkastuksessa kaikesta huolimatta neitsyeksi.
Vaikka väitetyt uhritkin kielsivät kaiken, tuomittiin Auer ja Kukka silti näidenkin raa’asta hyväksikäytöstä. Mitään näyttöä tapahtuneesta ei siis ollut, ainoastaan puhetta jonka ne lapsetkin myöhemmin kiistivät.
Eli tällä hetkellä oikeutta käydään lähinnä sen vuoksi, ettei syyttäjä ja poliisi menetä taas kasvojaan ja joudu valtion kanssa maksamaan näille ihmisille miljoonakorvauksia kaikesta mainitusta sekoilusta.
Lyhyt minipilotti animaatioon, joka ei koskaan toteutunut. Tuon piti olla sekoitus film noiria ja scifiä jonkun vuoden 1992 Batmanin tyyliin. Ysärin loppuvuosien tuotoksena tuo olisi tietysti ollut vielä täynnä angstia ja aikansa vaihtoehtometallia. Alkuperäisen tekijän mukaan isot pomot tykkäsivät lyhäristä, mutta sen ainut esitys peruttiin jostain syystä. Hollywoodin tuntien epäonnistuminen voi johtua ihan vain aikuisille suunnatun animaation rajatusta kohdeyleisöstä ja vaikeasta markkinoitavuudesta.
Tuon lyhärin on käsikirjoittanutkin Ed Neumeier, mies Robocopin ja Starship Troopersin takaa. Tuotantoarvot olivat siis kohdillaan.
Are Nikkinen & Anders Vacklin: Elokuvan runousoppia
Kauan on tullut järsittyä tätä kirjaa sivu kerrallaan, koska teksti on niin tiivistä ja informaatiota on valtavat määrät. Tästä jos mistä saa mielenkiintoisia virikkeitä elokuvista nauttimiseen, eihän tuota käsikirjoituspuolta niin aina osaisi katsoessa miettiäkään ilman erillistä opusta aiheesta. Kiehtovinta antia tässä ovat oikean elämän elokuvaklassikoista napatut esimerkit ja niiden tekniset analyysit.
Amadeus esimerkiksi on erittäin postmoderni leffa ja yhdistelee useampaakin genreä melko vapaasti: musikaalin ja historiallisen draaman alta paljastuu periaatteessa tarina nykyajan pop-julkkiksista ja pinnallisesta menestyksestä. Salierihan tuossa leffassa on menestyjänä päässyt piireihin ja käsiksi isoihin rahoihin, kun taas köyhän ja huikentelevaisen Mozartin taide oikeasti merkitseekin jotain. Kyseessä on samalla rikoselokuva, käsitteleehän Amadeuksen tarina Salierin viettelystä, varkautta ja murhaa, jne.
Eli jälleen kerran pätee vanha sanonta, kuinka klassikot ovat klassikoita yleensä ihan syystäkin.
Mario Caiano: Maciste – Spartan gladiaattori (1964)
Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuvat ja mahtuupa väliin pari maailmansotaakin, mutta Maciste elää ainiaan. Peplumin noustua italotuuban eturiviin, piti hahmo tietysti palauttaa valkokankaalle mellastamaan. Asianmukaisesti bodattu ja rasvattu peplum-Maciste on Mark Forestin esittämä huippumallien kansoittamassa Roomassa seikkaileva hyväsydäminen spartalainen, joka löytää itselleen kauniin naisen ja Jeesuksen.
Spartan gladiaattori on ihanan pöljä leffa. Macisten urotyöt saavat lopussa keisarinkin vakuuttuneeksi kristittyjen jumalan ylivertaisuudessa, mutta tämän mustiin puettu ilkeä neuvonantaja vastustaa uusia aatteita. Omassa suosikkikohtauksessani Maciste taistelee elokuvan roiston kanssa. Hyvänä tyyppinä bodattu korsto ei kuitenkaan ota vastustajaansa hengiltä – ilkimys osuukin vahingossa itseään miekalla vatsaan.
Eppu Normaali – Balladi kaiken turhuudesta
Eppu Normaali – Pimeyden tangoEppu Normaalin koko tuotanto meni soittoon kuultuani yhtyeen päätöksestä lopettaa uransa. Eihän Eput nyt varsinaisesti olekaan merkittävää uutta julkaisseet sitten 80-luvun kultaisten vuosien, mutta tuon yhtyeen merkitys on keikkabändinäkin ollut kotimaisessa populäärimusiikissa aivan omaa luokkaansa. Muistan joskus mukulana kuuntelin isäukon kanssa näitä klassikoita jatkuvasti. Silloin kun tietokoneet ja internet yleistyi, mulla oli vielä tapana kuunnella Eppu Normaalia siinäkin taustalla jotain Civilizationia pelatessa. Koulussa taas sai kuulla paljon nälvintääkin, koska ne isot jenkkibändit on vaan seksikkäämpiä.
Kaikkein suurimpien hittienkin ohella Epuilla on paljon vähemmän tunnettuna helmia, kuten vaikka nämä kaksi, joista olen aina erityisen paljon pitänyt.
Yhtyeen nimi muuten tulee Mel Brooksin Frankenstein Juniorista ja “Abby Normalista”, joka oli suomeksi käännetty Eppu Normaaliksi.
Giovanni Pastrone: Cabiria (1914)
Alkuviikko on mennyt italialaisen elokuvan kultakauden parissa, eli ajassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti vuosissa 1912-1914. Italiassa oli jo vanhastaan ihastuttu antiikkia käsitteleviin elokuviin, mutta vuoden 1912 sota Ottomaaneja vastaan sekä Libyan valtaus nostivat maassa kansallishenkisen idealismin vyöryn, jonka voimallisimpana ilmauksena toimi jättimäisten historiallisten eeposten sarja. Kyseessä on vähän sama ilmiö, jota Mussolini ja fasistit myöhemmin pyrkivät epäonnistuen toistamaan.
Vähän epämääräisistä motiiveistaan huolimatta Giovanni Pastronen Cabiria on ehta klassikko ja kaikkien myöhempien historiallisten eeposten kantaisä. Erona aiempiin, jotka olivat lähinnä filmille tallennettua teatteria, tässä tuotantoarvot vedettiin Hollywood-tasolle, kymmenien tuhansien ekstrojen massat täyttävät kohtauksia ja kamerakin asetettiin kiskoille dynaamisempaa kuvallista kerrontaa varten. Kuvaajana toimi Eugenio Bava, Mario Bavan isä.
Cabiria on tarina miehen ja naisen rakkaudesta, puunilaissodista sekä Karthagon sivilisaation tuhosta. Päähenkilöiden paetessa Karthagosta Hannibal joukkoineen laskeutuu Alpeilta Rooman porteille. Tapahtumaketju johtaa lopulta Syrakusan piirityksen kautta Scipio Africanuksen maihinnousuun ja Karthagon perikatoon. Suorat vaikutteet Cecil B. DeMillen ja D.W. Griffith myöhempiin klassikoihin ovat täysin itsestäänselvyyksiä.
Lihaksikkaan Bartolomeo Paganon esittämä voimamies Maciste on oma ilmiönsä. Elokuvia katsova yleisö piti Paganosta niin paljon, että Macisten urotöistä julkaistiin oma parikymmenosainen spin-off-elokuvasarjansakin. Bartolomeo Pagano onkin kaikkien myöhempien elokuvien muskelimiesten varhainen esi-isä.
Ilokseni muuten huomasin, että noita vanhoja Maciste-leffoja onkin nykyään paljon vapaassa jaossa, koska niiden tekijänoikeudet ovat rauenneet jo aika päiviä sitten. Jes!
Näköjään kuolemastaan jo muutama viikkoa, mutta nyrkkeilijä ja sivuosarooleja halpisleffoissa, televisiossa ja mm. Van Dammen Streetfighterissa tehnyt Joe Bugner on kuollut 75-vuotiaana. Nuoruudessaan Bugner oli maailman huippuja ja otteli mm. Muhammad Alia vastaan kahdesti. Maailmanmestaruuden Bugner kuitenkin voitti vasta 49-vuotiaana veteraanina 1998. Suomalaisiin Bugner liittyy sikäli, että aikoinaan Tony Halmeen aktiivisesti nyrkkeillessä tämä kävi yhtä matsia varten treenaamassakin Bugnerin kanssa.
Viimeinen viikko ainakin on tullut nautittua aidosta ja oikeasta stalinistisesta elokuvataiteesta. Epäröin tarttua aiheeseen siksikin, että tiesin laadun romahtavan viimeistään sodan alkamisesta ja etenkin jälleenrakenuskaudella aina Mestarin kuolemaan. Paljon mahtuu kuraa ja kliseitä mainituille vuosille, mutta on siellä muutama helmikin.
Yleisesti ottaen stalinististen kliseiden ja joskus jopa Stalinin hahmon itsensä bongaaminen on kehnommissakin leffoissa erityisen viihdyttävää. Jos elokuva esimerkiksi kertoo huimapäisestä lentäjästä, on tarinassa oltava kohtaus, jossa Isä Aurinkoisen virallinen kaksoisolento antaa sankarille isällisiä neuvoja tai käy vaikka näyttämässä kädestä pitäen, kuinka homma hoituu. Työmiehen traktorin sammahtaessa Kremlin eteen, kuin tyhjästä ilmestyy Stalin muistelemaan lupaustaan Leninille edistyksestä tuhansien traktoreiden muodossa. Ja katso: traktorikin herää Mestarin käsissä jälleen henkiin.
Kuvassa näkyvä teos on nimeltään “Historian oppitunti”, kyseessä on bulgarialais-neuvostoliittolainen yhteistuotanto. Kuten tuossakin leffassa, näissä neukuissa on yleensä hauskinta ettei niistä tiedä etukäteen yhtään mitään, eikä internetistäkään löydy valmista tietoa – ihanan haasteellisia elokuvia katsoa ja kirjoittaa. Tässä tapauksessa elokuvan tarina kertoo Saksan valtiopäivätalon poltosta syytetystä bulgarialaisesta aatteen miehestä, josta toisen maailmansodan jälkeen tuli uuden Bulgarian perustajahahmo ja maanisä. Tarina on tosi, ja elokuva on jopa ihan hyvä oikeussalidraama.
Youtuben algoritmi tietää, mistä meitsi pitää. Toissapäivänä tuli suosituksena uudelleensäestetty kohtaus psykedeelisestä neuvostoliittolaisesta animaatiolyhäristä nimeltä Travancoren puhuvat kädet. Kyseinen lyhäri kertoo siis hindulaisesta mytologiasta ja kathakali-tanssista. Alkuperäinen lyhäri on äänimaailmaltaankin ihanan happoinen ja täynnä neukkusyntikoiden surinaa ja pörinää.
Fernando de Fuentes: Vallankumoustrilogia (1933-1936)
eli El Prisionero 13, El Compadre Mendoza & Vamonos con Pancho VillaTulinpa viimein polkaisseeksi käyntiin vuosikausia suunnitellun Meksiko-maratonini. Meksiko oli 30-luvulta 50-luvun loppuun yksi maailman johtavista elokuvamaista, ja meksikolaisista leffoista erityisesti tämä Fuentesin vallankumoustrilogia on klassikko. Kaksi jälkimmäistä osaa erityisesti kilpailevat kautta aikain meksikaanielokuvan tittelistä edelleen.
Vamonos von Pancho Villa on vähän kuin Seitsemän samuraita Kansakunnan synnyssä, Sergei Eisensteinin leikkaamana ja John Fordin ohjaamana länkkärinä. Tämä oli ensimmäinen maassa tehty “megaelokuva” ja ajoi lopulta kokonaisen studion konkursiin. Meksikolaisten menoa ei yhden puljun kaatuminen kuitenkaan paljoa haitannut.
Erityisen paljon näissä leffoissa tykkään vaate- ja hattumuodista. Meksikossa on ilmeisesti vanhastaan ollut vaateparrella muutenkin enemmän yhteiskunnallista ja symbolista viestiä kuin pelkkä ulkoinen estetiikka. Ja ne hatut on parhaimmillaan jättimäisen kokoisia, siis aivan valtavia. Näin siksi, että Meksikon auringossa ja helteillä leveälieriset hatut on mukavan varjoisia käyttää. Puolet ajasta katson näitä melkein pelkästään niiden hattujen takia.
Havainnekuva hattumuodista:
Mihail Romm: Lenin lokakuussa (1937) & Lenin vuonna 1918 (1939)Taas tuli tehtyä tuhmuuksia. Mihail Romm tunnetaan erityisesti näistä kahdesta Lenin-elokuvastaan – ei niinkään laatunsa, vaan oikeaoppisuutensa vuoksi. Leninistisissä piireissä näitä tavattiin vanhaan aikaan näyttää paljonkin, ja Maon kulttuurivallankumouksen vuosina nämä olivat ainoat neukkuleffat mistä järjestettiin Kiinassa säännöllisesti näytöksiä.
Lenin lokakuussa piti olla vain yksi osa suuremmasta sarjasta vallankumouksen 20-vuotisjuhlallisuuksia varten, mutta muut sarjan leffat menivät ns. vihkoon, ja koska Stalin vihasi tätäkin, sai neukkuleffojen ison pomo syytteen sabotaasista ja luodin niskaansa. Mihail Rommille sen sijaan tarjottiin mahdollisuutta korjata virheensä jatko-osan muodossa.Lenin vuonna 1918 onkin kahdesta elokuvasta onnistuneempi. Jatko-osassa Leniniä on yhä varmasti ihannoitu paljonkin, mutta sävy on inhimillisempi ja ymmärrettävämpi. Jatko-osan Lenin on seuramiehiä, ja Uljanovilta löytyy jopa huumorintajua. Silmiinpistävänä yksityiskohtana elokuvan Lenin rakastaa lapsia. Neukkupropagandassa Lenin esitettiinkin erityisesti lasten ystävänä, mutta todellisen henkilön mielipiteistä on paha mennä varmoja sanomaan.
Paljon mielenkiintoisia indie-projekteja taas langoilla.
Tämän hetken puhutuin uutuus on Disneyn Owlhousen luojan uutuus nimeltä Knights of Guinevere, joka on vähän kuin Battle Angel Alitan tapaista kyberpunkia, mutta käsittelee samalla nykyajan länsimaisen viihdebisneksen pimeämpiä puolia. Inspiraatio lienee saatu tekijän omista kokemuksista Disneyllä ja ison rahan animaatiobisneksessä.
Toinen herkku-uutuus on Gaslight District, joka omaan silmääni ammentaa erityisesti vanhan hyvän ajan Tim Burtonista.
Hui hui. Itsellä on aina ollut amerikkalaisesta sotaelokuvasta mielikuva siloteltuna ja kaavamaisena patrioottisena propagandana, mutta löysinkin ison nipun massasta erottuvia pikkubujetin Hollywood-kuvainraastajia, joissa perinteisiä kliseitä pannaan matalaksi oikein kunnolla.
Jenkeissä sotaleffoja tehdessä Pentagon ja hallitus ovat kuulemma yleensä mukana sponsoreina. Valtionavun mukana tulee iso nippu ehtoja, ja siksi ne leffat yleensäkin on sellaisia propaganadapaukkuja. Mainitut realistisemmat tapaukset ovatkin yleensä mittakaavaltaan pienempiä ja enemmän henkilödraamaan painottuvia kuvauksia sodasta.
Mielestäni aihe on mielenkiintoinen ja ansaitsee enemmän huomiota.
