Näännyttävään hellessäähän tuli katsottua alkuviikosta uudestaan pari klassikkoa:

Vittoria De Sica: Umberto D – Elämän vanki

Ehkä vaikuttavin koskaan näkemäni melodraama ja yksi voimakkaimmista draamoista ylipäänsä. Tarina kertoo eläköityneestä miehestä, joka on jäänyt elämässään täysin yksin koiransa kanssa: lapsia ukolla ei ole, eikä paljoa ystäviäkään. Sodan jäljiltä Italian talous on vähän mitä sattuu, ja eläkkeidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Umberton vuokraemäntäkin tuumaa kannattavammaksi vuokrata kämppiä paikallisille huorille, joten Umberto koirineen saa lähteä, ellei rahaa ala löytyä pikaisesti ja paljon.

Kuin sattumalta tulin vähän ennen leffan katsomista lukeneeksi Etelä-Euroopan kieroista astuntobisneksistä ja turistimellakoista. Etelässä kaiken maailman koijarit ja pääomapesät ovat potkineet paikallisia umbertoja enemmänkin kodeistaan kadulle rahakkaampien turistien tieltä, korkeilla vuokrilla kiskotaan omaisuuksia, ja perustarpeiden hinnatkin ovat pilvissä. Turismin kanssa käydään todellisuudessa harvinaisen epäeettistä bisnestä.

Tahtoo sanoa, että varttuneemmalla silmällä katsottuna Umberton tarina on hämmästättyvän ajaton ja voisikin olla yksinäisyyden, yleisen välinpitämättömyyden ja kodittomuuden kuvauksena kuin suoraan 2020-luvun länsimaista. Tähän päälle De Sican uskomattomat lahjat tarinankertojana sekä silmä yksityiskohdille. Ihmisen ja eläimen kumppanuuden kuvauksena Umberto D taitaa edelleen olla parhaita lajissaan.

Herbert Ponting: The Great White Silence

Aitoa hellessään elokuvaa. Robert Falcon Scottin johtama tutkimusryhmä matkasi 1910 valloittamaan etelänapaa. Uusimpana uutuutena mukaan tuli myös kameramies dokumentoimaan historiallista matkaa ja etelämantereen luontoa. Tarinan loppu kerrotaan Scottin päiväkirjan ja matkan varrella ottamien valokuvien kautta.

Samanlaista eeposta suunniteltiin myös George Malloryn ja Andrew Irvinen Mount Everestin valloituksesta vuonna 1924, mutta sankarikaksikko putosi köyden katkettua kuolemaansa vieden kaiken todistusaineiston mukanaan. Malloryn jäänteet löydettiin vuonna 1999 ja Irvinen 2024, mutta kamera on edelleen kadoksissa. Koko tarinaa ei siis vielä ole kerrottu.