Yoshihiro Takahashi: Weed vol. 1-60 + spessut
Hopeanuolen leikkaamattomien suomijulkaisun aikoihin menin ostamaan itselleni jenkkikustantamon julkaisemaa Weed-sarjakuvaa kolmen osan verran. Kiero amerikkalainen puukotti minua selkään menemällä konkurssiin ja jättämällä tarinan cliffhangeriin. Sittemmin Weed julkaistiin myös suomeksi siinä 2010-luvulla, mutta itselläni oli tuolloin perustavanlaatuisempia murheita, ja missasin koko jutun. Kohtaloni oli lopulta täyttyvä tänä iltana, jolloin sain koko sarjan viikon pituisen intensiivisen maratonin jälkeen päätökseensä.
Ensimmäiset kolmekymmentä osaa olivat vuosikymmenten odotusten arvoiset: Hopeanuolen tarina jatkuu uuteen ja jännittävään suuntaan, ja tarinankerrontakin on tiukkaa ja eeppistä kuin mikä. Takahashin uusi antagonisti demonisoidaan tarinan edetessä niin perusteellisesti, ettei moista länsimedioissa liene koskaan nähtykään: pääroisto on vähän kuin sankarin varjo, jossa kaikki positiivinen on vääristynyt groteskiksi ja pahaksi. Toisin kuin Hopeanuoli ja Weed, Paha osaa rakastaa vain veljeään ja ilmettyä peilikuvaansa. Takahashi ei säästä sen enempää vanhoja suosikkihahmoja kuin uusiakaan, vaan näitä tapetaan tarpeen vaatiessa kuin liukuhihnalta ja veri roiskuen. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.
Tässä tarinassa riittää kostomotiivia, isänmurhaa, veljenmurhaa, petosta, tragediaa, pelon voittamista, menneisyyden aaveita, ym. klassisen elämää suuremman seikkailun perusaineksia.
Keskeisen tarinan päätös sitoo sen verran kristallisella tavalla piinaavan jännittävän kertomuksen kaikkine avoimine lankoineen, että koko jutun olisi voinut hyvällä omallatunnolla vain jättää tähän. Valitettavasti Takahashilla taisi vielä olla jotain irtojuttuja, ja loppu sarja onkin pitkälti filleriä. Kolmesta lyhyemmästä tarinakokonaisuudesta Hokkaidon sodasta kertova juttu on ylivoimaisesti paras ja kutkuttavin: tässä vihollinen on taistelijana ja älyltään niin paljon sankareita ylivertaisempi ja hyvien tyyppien kohtelu armottomampaa, että tämä herätti jo ristiriitaisen voimakkaita tunteitakin.
Toisin sanoen ensimmäinen puolikas on timangia, jälkimmäisen taso heittelee keskinkertaisen ja upean välillä. Eniten olin pettynyt loppupään tarinankerronnan tason laskuun ja Takahashin taipumukseen toistella kömpelöiden Hollywood-jatko-osien peruskliseitä, kuten Frozen 2:n tapaista täysin puskista tulevaa tosi tärkeää juonenkäännettä, johon ei missään vaiheessa ole viitattukaan. Viimeiset kirjat olivat lähes yhtämittaista taistelujaksoa muutamilla dramaattisilla käänteillä. Onneksi lopussa koko juttu sidottiin nätisti yhteen alkuperäisen Hopeanuolen ja Weedin itsensä tarinan suhteen, joten ainakin loppu on onnellinen ja onnistunut.