Antauduinpa äsken Genesiksen kirotun kaupallisemman vaiheen viimeisen hyvän levyn eli ysärillä grungen klassikoiden kanssa listasijoituksista kilpailleen We Can’t Dancen pauloihin… ja lopputulos paljastuikin oikeasti hämmästyttävän onnistuneeksi kaikenlaiset ennakko-odotukset huomioon ottaen. Tuotanto on tuolla levyllä harvinaisen hienoa kuultavaa, kappaleissa on mukavaa ilmavuutta ja Phil Collinskin oli ysärillä elämänsä kovimmassa lauluvireessä.
Tämä kyseinen kaupallisille televisiosaarnaajille ilkkuva biisi on kuin kaunis muisto kaukaiselta, nykymenoon tottuneelle sukupolvelle täysin vieraalta ja käsittämättömältä ajalta. Lyriikoita kuunnellessa ei uskoisi kyseessä olleen aikansa suosituimman pop-ilmiön hittisingle, sen verran kyynistä tekstiä tuossa ladotaan. Otetaan vaikka esimerkiksi kohta
I believe in the family
With my ever-loving wife beside me
But she don’t know about my girlfriend
Or the man I met last night
Auts. Jotenkin tuntuu haikealta lukea, miten aikoinaan pilkan kohteet itse eivät nostaneet mainittavaa kohua tai vihakampanjaa, vaan olivat lähinnä kohtelustaan ylpeitä ja nauroivat mukana. Olispa nykyään vielä näin lunkia meininkiä.