Viime keväänä tuli koettua jotain elämää suurempaa, kun yleissivistykseen kuuluva Stand by me tuli ensimmäisen kerran(!) katsottua. Tokihan olin nähnyt sen jo aikaisemmin, mutta puolivaloilla ja juttuseurani oli paljon tärkeämpää kuin minkäänsortin elokuva. Noh, tulihan tuo sitten lopulta kunnolla katsottua ja en kyllä pettynyt.
Pienen kylän pojat elävät viimeistä yhteistä kesää ennen siirtymistä ylempiin koulutuksiin. Nämä neljäpoikaa, jotka ovat tyystin erillaisia, lähtevät pian matkalle ihan uhkarohkeuttaan etsimään juna onnettomuudessa kuollutta poikaa. Matkan aikana poikien ”fiilikset” kuitenkin muuttuvat ruumiin löytämisen hauskuuden suhteen ja poikien välinen ystävyys on se elementti, joka nousee pintaan. Ja kaikkien muiden matkalla vaanivien kauheuksien lisäksi poikia uhkaa lauma isoja poikia, jotka päättävät myös löytää ruumiin. Mutta ystävyyshän se on, joka kaiken kestää. Tuttua vai mitä? No, usko pois, tämänvertoista et ole nähnyt.
Juoni ja sen teemat kuulostavat ehkä yksinkertaisilta, mutta näin ei ole. Juoni on hyvin moniulotteinen ja sisältää hyviä pointteja itse elämästä. Elokuva ymmärtää poikia ja heidän tuntemuksiinsa ei ole hankalaa samaistua. Elokuvassa on niin kepeitä, hauskojakin, kuin herkkiä ja hyvin vakaviakin hetkiä. Ei myöskään pidä säikähtää elokuvan imelältä kuulostavaa ystävyys-teemaa, sillä juuri tämä elokuva eroaa muista samanaiheen elokuvista sillä, ettei tämä käsittele sitä lapsellisesti, lässyttävästi tai muuten perinteisesti, vaan siten, miten se toimii parhaiten, aidosti.
Stephen King on kyllä monipuolinen mies kynänsä suhteen. Mielestäni mies on tehnyt paljon erittäin hyviä kirjoituksia, kuten Hohdon ja Pimeän Puolen, mutta viimeistään tässä teoksessa mies todella ylittää itsensä. Oli kyse novellista tai romaanista, sen tekemiseen tarvitaan ajatusta, jota Kingillä tätä kirjoittaessaan kyllä riitti.
Tunnelmallinen kuin elokuvan nimikkobiisi John Lennonin esittämänä, lämpimämpi kuin muumimamma, aito kuin suudelma (melkein yhtä makea) ja hyvä kuin mikä! Mestariteos tämä on, ei sitä voi kiistää. Draama/komedioiden kärkiluokkaa, mutta itse lasken tämän aina mieluummin seikkailuksi, sillä sitähän tämä on, niin seikkailu junarataa pitkin etsimään kuollutta poikaa, kuin seikkailu nuoren pojan sieluun ja mieleen, näyttäen se koko kansalle sellaisena kuin se on, koskettavasti ja taidokkaasti toteutettuna. Ja kultaseni, kultaseni, pysy vierelläni.
nimimerkki: Sano mitä sanot
