Meryl Streep kantaa koko leffaa.

4.10.2006 03:32

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:The Devil Wears Prada
Valmistusvuosi:2006
Pituus:109 min

Meryl Streep (s. 1949) on tämän elokuvan ehdoton tähti. Leffa toki kertoo Anne Hathawayn esittämän Andrea ”Andy” Sachsin möykkyisestä tiestä muotilehti Runawayn päätoimittajan assistenttina, mutta itseään päätoimittajaa esittävä Streep varastaa show’n itselleen vähän väliä.

Se, että nimekäs ja taitava näyttelijä omii kohtauksen kohtauksen perään, ei tässä tapauksessa ole katsojan kannalta kovinkaan ikävää. Streep, joka ulkoisesti roolissaan muistuttaa hieman Glenn Closea 101 dalmatialaisessa, vetää narttumaisen Mirandan osan välillä hyvinkin lähelle yliammuttua. Toisin kuin Close, Streep ei silti missään vaiheessa erehdy liioittelemaan inhaa muotiakkaansa sellaiseksi, etteikö hahmolle olisi helpohkoa löytää vastineita tosielämästä. Se on vähintään hymyilyn arvoista. Onhan näitä, paholaismaisen kovia naisihmisiä, johtotehtävissä siellä täällä. Ja kuten tämäkin leffa antaa ymmärtää, ilman tulta tällainen lohikäärme ei olisi se kaikkien pelkäämä peto, jolle kaikki on uhrattava.

Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu kirjaan, jolla huhutaan olevan ainakin jonkinlainen todellisuuspohja. Sen kirjoittaja, Lauren Weisberger, oli jonkin aikaa samanlaisessa tilanteessa kuin tarinan Andrea. Elokuvassa Andreaa kehutaan älykkääksi ja hänen ansioitaan toimittajana katsellaan myönteisin silmin. Jossakin määrin hahmo vaikuttaa epäonnistuneelta. Vaikutelma on monen asian summa; kun Andrea ei esimerkiksi tiedä, miten Dolce & Gabbanan ”Gabbana” kirjoitetaan, herää kysymys, miten aukkoinen tyttöparan sivistys todellisuudessa onkaan (toisaalta Gabbana-vitsi on hyvä, sillä yksinkertaisuudessaan se avautunee useimmille katsojille). Yksi Andrean omituisuus on myös se, ettei hän dialogissa sano kokevansa ilkeäksi muita työpaikkansa muotifanaatikkoja kuin pomonsa. Viimekädessä Miranda on kuitenkin koko lafkassa ainut nainen, joka ei ole Andrealle yhtään sen ilkeämpi kuin muillekaan ihmisille. Ja se on jo paljon se.

Elokuvan sivuhenkilöistä Stanley Tuccin Nigel, niin ikään muotimaailmaan imeytynyt tyyppi, on sekä miellyttävästi kirjoitettu että tulkittu hahmo. Tucci on tuttu monista sivurooleista (mm. Road to Perdition ja The Life and Death of Peter Sellers), mutta vasta tässä roolissaan hänellä on sen verran näkyvyyttä (ainoana kiinnostavana mieshahmona), ettei miehen performanssi huku muiden joukkoon.

Kuten edeltä käy ilmi, Paholainen pukeutuu Pradaan on pitkälti näyttelijöiden elokuva. Ohjaaja David Frankel ei ole työssään kovin persoonalliseksi äitynyt. Kun tarina esimerkiksi siirtyy Amerikasta Ranskaan, katsojalle mantereen vaihtuminen alleviivataan kliseisesti kuvalla, jossa se-tietty-torni näkyy hotellin ikkunasta. Kaikeksi onneksi itse tarina ei ole niin persoonaton. Se sisältää monta hyvää ajatusta työnteosta ja omistautumisesta. Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvatkin muodin pöhkönoloiseen maailmaan, juuri se auttaa nostamaan tarinan parhaimmat ajatukset paremmin esille. Mitään työtä ei pitäisi halveksia, mutta minkään työn ei myöskään pitäisi antaa tulla kotiin asti.

Arvosteltu: 04.10.2006

Lisää luettavaa