Will Hunting, Gus Van Santin(, Ben Affleckin) ja Matt Damonin yhteinen ihmelapsi, syntyi vuonna 1997 ja kasasi “vanhempiensa” palkintokaapit täyteen pokaaleita. Leffaihmiset lipuivat vuorotellen lepertelemään lapselle ja kertomaan, kuinka hienosti asiat olivatkaan. Nyt lähes kuusitoista vuotta myöhemmin Will Hunting on jo kasvanut teini-ikään, ja Van Sant sekä Damon ovat palanneet tekemään yhteistyötä. Leffaperheeseen on liittynyt myös John Krasinski, joka on Damonin tavoin elokuvan käsikirjoittaja ja tuottaja.
Alunperin Damonin piti myös ohjata, mutta lopulta Van Sant oli luonteva valinta ja sopiva yhteistyökumppani rakentamaan draamaa, joka pohjaa kirjailija Dave Eggersin tarinaan. Damonille jäi enemmän aikaa keskittyä oman tekstinsä tulkitsemiseen valkokankaalla ja lopputulos onkin hieno. Välillä töissään etäiseltä ja jurolta tuntunut näyttelijä on nyt vapautunut ja valovoimainen. Joku voisi sanoa, että hän tekee elämänsä roolin.
Promised Land kertoo tarinan myyntitykki Steve Butlerista, joka on saanut kaiken menestyksensä niin helpolla, ettei ole koskaan joutunut pysähtymään miettiäkseen asioita (taas yksi ihmelapsi, pakkosuorittajuuden kierteessä!). Bisneskiipeilytelinettä vauhdilla ylös tempoillessa miekkosen alkujaan väkevät ja pätevät elämän perusarvot ovat hieman unohtuneet tai ainakin hautautuneet bisneskuoren alle. Niinpä kun Steve lähetetään työparinsa Suen kanssa myymään lamasta kärsivän Pennsylvanian tuppukylän asukeille maakaasukumppanuutta (eli ostamaan näiden maat pilkkahintaan poraustarkoitukseen), Steve joutuu miettimään puheidensa ja todellisuuden erotusta aivan uudelta kantilta. Onko hän kenties oikea mies väärissä hommissa? Työpari Sue ei ole Pekkaa, tai siis Steveä, pahempi myyntiorientoituneisuudessaan: myyntipuheessa hän asettaa perheen etusijalle, mutta suulas työreissulainen tuntuu olevan silti etäällä – fyysisesti ja henkisesti – omasta pojastaan. Eikä Steven ihastuminen kylän opettajatar Aliceen ainakaan yhtään helpota myyntikampanjaa, joka kohtaa yllättäviä vastoinkäymisiä.
Se, mistä Promised Land tullaan muistamaan, on nimenomaan Damonin, Krasinskin ja Eggersin muovailema käsikirjoitus. Vahvan kässärin myötä elokuvassa on kasvukertomus, oikean ja väärän välinen sota, tilkka rakkaustarinaa ja draamaan vaadittavia rautaisia henkilöhahmoja draamatuulten riepoteltavana ja myös oikein valittujen ihmisten tulkkaamana. Esimerkiksi Hal Holbrook on kuin tehty surumielisen maalaisälykkövanhus Frankin rooliin. Pilke silmäkulmassaan Frank kyseenalaistaa ja toimii ensimmäisenä jättiläisen haastavana Davidina. Toisaalta nimenomaan Holbrookin hahmon dialogi voisi pureutua syvemmällekin aiheeseen, kritisoida vahvemmin. Nyt luotetaan tilkkasen liikaa vanhuksen karismaan. ”Frances McDormand on nykyään laatudraaman tae” -väite pätee sekin jälleen (quod erat demonstrandum -huudahdus!). Krasinsky jää Damonin jalkoihin, ja etenkin Dustin Noble -hahmon ollessa rennoimmillaan, Krasinsky näyttää vain uusivan kuulua Jim-rooliaan, mikä on ainakin Jenkki-Officea enemmän fanittaneelle hieman kiusallista. Vaikka hyvinhän jätkä karaokessa Bruce Springsteenit vetäisee ja saa myös anteeksi alun ”jimiytensä” nimenomaan kässärin käänteiden terävyyden takia.
Rosemarie DeWittin Alice-opettaja on hahmoista ehkä etäisin. Steven ihastus hahmoon ja tämän hyvyyteen tuodaan selvästi esille, mutta jonkinlainen särmä opettajattaresta puuttuu, vaikka tämä yrittääkin todistella maalaiskylänaiseuttaan kertomalla, että kerrankos sitä kunnon krapulassa oppitunnit vedetään läpi. Tästä päästään kyläläisten omaan Absolute madness -juomapeliin, joka on lopulta kaikessa vertauskuvallisuudessaan loistava osanen leffaa. Pelissä juodaan hurjaa tahtia shotteja ja tavoitellaan sen jälkeen hetken jättivoittoa: tikkakisahaasteen voittamalla juopunut voi voittaa koko baariväelle ilmaisen illan. Ja unohtaa samalla huomisen mahdollisen, ja myös hyvin todennäköisen, haikean olon. Samaa peliä pelaa myös leffan jättiyritys kauppamiehineen: tarjolla on hetken humalaista rahahurmosta, mutta riskinä krapulaan ajautunut ja eri tavalla haikea huominen. Pelinappulaksi siinä pelissä kelpaa niin raha kuin tavallinen tallaajakin.
Elokuva esittää sympaattisella tavalla sen, miten ihmiset reagoivat eri tavalla tietoon, että ”he asuvatkin lottovoiton päällä”. Joku vetäytyy tarjouksesta huonoin perustein, joku paremmin, joku hyppää rahakelkkaan yhtään asiaa miettimättä. Seurauksista välittämättä. Inhimillisyys pursuaa ruudulla, kun elokuva porautuu syvemmälle aiheeseensa ja kuiskii, että ehkä ennen äkkiväärää toimintaa (vesisärötysmullistus) pitäisi vielä miettiä parin hetkisen verran seurauksiakin.
”Luvattu maa” on jo onnistunut suututtamaan maakaasufirmat, kenties republikaanitkin, ovathan asialla vanha kunnon demokraattihippi Damon ja yksi pääteemoista uutiskynnykselle pysyväisasukiksi hypännyt vesisärötys kiistanalaisine ympäristövaikutuksineen. Mutta protestoivat firmat ovat ehkä liikkeellä turhan vakavamielisinä. Sillä lopulta sillä ei ole väliä, minkä alan yhtiö elokuvan esittämä Global on. Pointtina on vain esittää simppelisti taho, joka mittaa kaiken arvon rahassa ja on halukas jyräämään kaikki esteet tieltään matkalla kohti päämääriä. Eli rahavuoria. Joten kierre on valmis. Samalla kun raha hallitsee yhtä teemaa, kamera kuvaa köyhtynyttä maalaisseutua ja repii sieltä maalaisromantiikkaa. Ja Global on samalla siis vain jalostunut muoto klassisesta leffapahiksesta. Se voisi yhtä hyvin olla jonkin muun alan yhtiö (vaikkapa se puhelintasi ärsyttävästi lähentelevä telemarkkinointiyritys), ja alkuvaiheiden kässäriversiossa Global kai olikin asiakkailtaan maat pilkkahintaan ryöstävä tuulivoimayritys.
Käsikirjoittajaparivaljakko intoutuu tarinaa syventäessään myös leikittelemään hahmojen nimillä ja vitsailemaan näyttelijöiden taustoilla. Syytteitä välttelevän firman kauppanainen on Sue (“haastaa oikeuteen”), junttikylän velmu asekauppias on Rob (“ryöstää”). Ja juuri Robia tulkkaavan Titus Welliverin tunnetuimpia rooleja on Lost-sarjan “Man in Black”, joten valovoimaisen sivuosan kylkeen on ympätty tietenkin lähikuvia kaupan ilmoitustaululla roikkuvista Kateissa-ilmoituksista (Lost). Osaa vitseistä ei tohdi mainitakaan tässä yhteydessä spoilerivaaran vuoksi, mutta pikkudetaljit tuovat hymyn katsojan huulille aivan kuten Steven robottimaisesti toistamat bisnesiskulauseet ja -kevennykset.
Promised Land etenee niin vahvasti ympäristöteemalla, että ko. aiheen epämiellyttäväksi kokevat saavat suosiolla pysytellä kaukana, muita väkevä draama puolestaan vetäköön puoleensa kuin leffan megafirma setelipinoja. Promised Land on nimittäin kultakimpale. Eikä sitä edes tarvi kaivaa tai porata sen kummemmin esiin. Kunhan vain katsoo ja nauttii, kuinka Will Huntingin tuoreella sisaruksella on se sama menestyksekäs hymy kasvoillaan.
