On vuosi 1984. 11-vuotiaan Billy Elliotin äiti on kuollut. Mummokin karkailee. Billyn isä ja veli ovat lakkoilevia kaivostyöläisiä ja heidän päivänsä koostuu lähinnä rikkureiden työbussin kananmunilla heittelemisestä. Isä toivoisi Billy-poikansa innostuvan miehekkäästä nyrkkeilystä. Isukin harmiksi poika kuitenkin eksyy balettiharjoituksiin ja tajuaa viihtyvänsä siellä. Baletinopettaja rouva Wilkinsonilta ei jää Billyn potentiaali huomaamatta – rouva uskoo pojassa olevan ainesta Lontoon Kuninkaalliseen balettikouluun.
Näistä aineksista voisi helposti saada kyhätyksi kokoon mukakoskettavan ja imelyyksiin sortuvan nyyhkydraaman. Billy Elliotin juoni kieltämättä kuulostaa hieman kuluneelta ja leffan voisi luulla olevan taas yksi sellainen suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta korostava tusinahömppä. Billy Elliotissa ei kuitenkaan ole sekuntiakaan, joka ei vaikuttaisi aidolta. Yksikään kohtaus ei tunnu pakotetun sentimentaaliselta, eikä yhdenkään kohtauksen taustalla soi tunteita kuohuttamaan pyrkivä musiikki (leffan soundtrack muuten rokkaa – kiitos T. Rexin). Ehkäpä Hollywoodissa tulisi ottaa tästä mallia miten tehdään oikeasti koskettava, hauska ja todentuntuinen elokuva. Billy Elliot ei nimittäin ole mikään perhe-elokuvayritelmä, joka yrittää olla kaikkea kaikille, mutta ei sitten olekaan mitään kenellekään. Leffa saa oikeasti hyvälle tuulelle – se riittää.
Yksi huomion arvoinen seikka leffassa on myös Billyn balettiharrastuksen saama vieroksunta. Balettia harrastavasta pojasta kertovan elokuvan voisi kuvitella kuvaavan, kuinka ikätoverit kiusaavat ja haukkuvat hintiksi. Kuitenkin ainoa Billyn kokema vastustus tulee perheen sisältä. Kaivostyöläismiehen on vaikea niellä poikansa tanssi-innostusta; hän ei ymmärrä miksei poika vain voinut pysytellä nyrkkeilykehässä kuten hän ja hänen oma isänsä. Tämä saa Billyn vaikeaan asemaan: seuratako intohimoaan vai toimiako isän mielestä kuin tosimies. Oman perheen hyväksyntä merkitsee rutkasti enemmän, kuin mitä naapurin setä tai kaupan kassa ajattelevat.
Mitä hurmaavimman hymyn omaava Jamie Bell on Billy Elliotina suorastaan hämmentävän luonnollinen. Toisinaan tulee katseltua nuorten (ja vanhempienkin) näyttelijöiden teennäistä ja yliampuvaa työskentelyä pahoinvointia tuntien. 13-vuotias Jamie Bell osoittaa, että näyttelijäntaidot eivät aina ole iästä kiinni. Ja elokuvaa katsoessa huomaa, että hitto, poikahan osaa oikeasti tanssia! Julie Walters tupakkaa sauhuttelevana topakkana baletinopettaja rouva Wilkinsonina ansaitsee myös kiitosta – täti saa kyllä uskomaan, että baletti se vasta onkin tosimiesten hommaa.
Jos pohjoisenglantilainen murre ja tanssivat pojat eivät pelota, katso ihmeessä. Ja vaikka pelottaisivatkin, piilota ennakkoluulot hetkeksi sohvan alle ja katso.
nimimerkki: Bubble Gun
