Leffan alussa Paula Alquist (Bergman) vannoo, ettei enää milloinkaan palaa entiseen Lontoon kotiinsa. Jotain pahaa on tapahtunut ja hän tahtoo pois, kauas pois ja pian. Tädiltään musikaalisen lahjakkuuden perinyt Paula joutuu kuitenkin palaamaan. Pääsyy tähän on hänen tuoreessa siipassaan Gregoryssa (Boyer), jonka mielestä Lontoo on ideaalinen paikka työntekoon. Pian paluun jälkeen alkaa piina. Sitä aiheuttaa sekä huikenteleva sisäkkö (Lansbury) että jokin muu. Paula kuulee päivittäin olemattomia askelia, näkee kaasuvalon himmenevän itsestään – eikä tätä huomioi koskaan kukaan muu kuin hän.
Kaasuvalon juoni on niin simppeli, että sen ratkaisu on helppo keksiä jo leffan alkupuolella. Tämä ei kuitenkaan estä nauttimasta elokuvasta. George Cukor tunnettiin varsinkin naisten ohjaajana, eikä voi kieltää etteikö hän olisi onnistunut naistähtensä kohdalla jälleen. Ingrid Bergmania on ilo katsoa. Hänen Paulansa on ajalleen (1800-luku) tyypillinen nainen, herkkä ja heikonoloinen. Mies on hänelle hänen päänsä, eikä hän näytä kykenevän muunkaltaiseen ajatteluun. Lurppakatseinen ”ranskis”, Charles Boyer, panee hänkin parastaan siinä rinnalla, mutta parempaa jälkeä tekee silti sivuroolissa vilahtava Joseph Cotten.
Kaasuvalosta tehtiin ensimmäinen (brittiläinen) versio jo vuonna 1940. Tuotantoyhtiö MGM:n leffa on kuitenkin tunnetumpi mm. sen voittamien palkintojen vuoksi. Leffa sai useita Oscar-ehdokkuuksia ja varsinaisen pystin kotiinsa veivät Ingrid Bergmanin lisäksi (mustavalkoisen) sisätilalavastuksen hoitaneet Cedric Gibbons, William Ferrari, Edwin B. Willis ja Paul Huldschinsky. Lavastusta sietääkin ihailla Bergmanin lisäksi. Kaikkine detaljeineen eli yksityiskohtineen se on varsinainen kirsikkakaramelli. Aisteja kiihottava ja kirpahko.
