Kuka pelkää Virginia Woolfia? kertoo tarinan kahdesta pariskunnasta, jotka me opimme tuntemaan paremmin kuin ehkä haluaisimme. Elokuva alkaa sunnuntaiaamuna klo 2.00 heti juhlien jälkeen ja loppuu juuri ennen auringonlaskua.
George (Burton) and Martha (Taylor) ovat vanhempi pariskunta. Mies on historian professori ja vaimo on yliopiston johtajan tytär. Heidän suhteensa näyttää olevan suoraan helvetista, täynnä molemminpuolista halveksuntaa sekä nöyryytystä. Heidän vieraansa ovat Nick (Segal) ja Honey (Dennis). Nick on uusi määrätietoinen biologian professori ja Honey on naiivi nuori vaimo. Kun nämä neljä henkilöä ovat enemmän tai vähemmän humalassa elokuvan alusta loppuun, alkoholi toimii kiihdykkeenä, ja me nopeasti näemme heidän toisenlaiset luonteenpiirteensä: George on kyynikko, Martha rakastaa piinata miestänsä, Nick on onnenonkija ja Honey on tyhmä blondi.
Nämä kaksi suhdetta ansaitsevat lähempää tutkintaa. Me mietimme miksi Martha ja George ovat naimisissa. He rienaavat toisiaan, Martha ei voi lopettaa Georgen nöyryyttämistä, kun he ovat yksin, mutta myöskin silloin kun Nic ja Honey ovat läsnä.
Ehkä heidän välillään on vielä jonkin verran rakkautta, mutta heidän välinen kunnioitus on kadonnut kokonaan. Ja sitten on outo tarina heidän pojastaan, jonka on otaksuttu tulevan kylään syntymäpäivänään. Tapa, jolla George ja Martha puhuvat hänestä antaa meille tunteen, että jotain erikoista hänessä on. Lopussa saamme tietää enemmän hänestä, ja me voimme vain arvata kuinka tärkeä poika on heidän suhteelleen.
Nick ja Honey, toisaalta, vaikuttavat täysin vastakohdilta. Mutta vanhemman pariskunnan aseina käytettynä me huomaamme, että heidän suhteensa ei ole myöskään niin täydellinen kuin näyttää. Nick ei nainut Honeya koska rakasti tätä, vaan koska hän luuli, että Honey on raskaana ja Honeyn rahojen takia. Ja kun Martha yrittää vietellä häntä kiusatakseen Georgea, hän menee peliin mukaan, kokoajan mielessään, että tämän naisen isä on yliopiston rehtori. Honey, on toisaalta paljon tunteellisempi kuin hänen miehensä, mutta hän on myös välinpitämättömin hahmo, ja se johon alkoholi vaikuttaa eniten.
Mike Nichols kokosi erinomaisen castingin tähän elokuvaan. Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin palkkaaminen Marthaksi ja Georgeksi on neronleimaus – eikä vain sen takia, että he ovat upeita näyttelijöitä vaan se myös sen takia, että kuinka paljon heidän oikean elämän avioliitto muistutti sitä, joka heillä on tässä elokuvassa.
Elizabeth Taylor ei ole koskaan ollut parempi kuin nyt. Hän todistaa ehdottomasti, että hän oli upea näyttelijä. Hänelle Oscarin tuoneen suorituksensa henkisesti ahdistuneen Marthana on elokuvahistorian parhaita suorituksia. Taylorin siirtymiset huomaamattomasti kärsimyksestä hentouteen, uhittelevasta halveksunnasta voimattomaan haavoittuvaisuuteen, on mestarillista hahmon rakentamista. Martha on helvetillinen hahmo, mutta Taylor on kyvykäs täyttämään hänen sympatialla, sallien katsojan nähdä hetkellisiä häivähdyksiä lämpimästä ja rakastettavasta naisesta, joka hän olisi voinut olla. Taylorin Martha on ehdottomasti yksi kiinnostavimmista ellei kiinnostavin naishahmo elokuvanhistoriassa.
Richard Burton on myös erinomainen Georgena. Vanheneva, epäonnistunut yliopiston professori, jonka alun heikkous antaa tietä yksinään raivoavalle tuskalle. Hänen sanallinen nyrkkeilynsä Taylorin kanssa, kuin kaksi bulldoggia kehässä loputtomassa ja verisessä koiratappelussa, on tullut legendaariseksi. Jokainen sana pulppuaa ilkeyttä ja uhmaa, jokainen lause on suunniteltu leikkaamaan syvimpään haavaan.
Ensimmäisessä suuressa roolissaan, Sandy Dennis on vaikuttava hentona Honeyna, joka hakee armahdusta alkoholista. George Segal suoriutuu myöskin hyvin, vaikka onkin nelikon ns. heikoin. Näyttelijätyön ohella elokuvan voimannäyte on käsikirjoitus. Dialogi on terävää, nerokasta ja upeaa kuunneltavaa erinomaisten näyttelijöiden suusta.
Kuka pelkää Viriginia Woolfia? onnistuu jossain jokseenkin vaikeassa asiassa: se laittaa meidät välittämään henkilöistä joiden kanssa emme haluaisi olla oikeassa elämässä missään tekemisissä. Ja itse asiassa, vaikka elokuva sisältää vain neljä ihmistä puhumassa pari tuntia, se ei missään vaiheessa kyllästytä sekuntiakaan.
nimimerkki: Mara
