Ennakkoon ajatellen Valkokankaan lemmikit tuntuu suorastaan järkyttävän huonolta yhdistelmältä. Leffan tiedoissa komeilevat sanat ”Romanttinen komedia” ja kannessa poseeraa itse Julia ”Nti. Push-Up-Oscar” Roberts. Ei millään pahalla, mutta Robertsin tähdittämä lällyosasto ei yleensä (mieskatsojan) mieltä lämmitä tai huikaise laadullaan.
Tällä kertaa oli hienoa olla väärässä. Mukaan projektiin on saatu valtava läjä valkokankaan todellisia lemmikkejä, ja vaikka motiivit ovat paikoin huteria, Billy Crystalin loistavasti kirjoittamat hahmot takaavat monta pistettä. Elokuva jopa tempaisi mukaansa hetkittäin.
Jos Julia Roberts tuntuu sympaattisemmalta ja rakastettavammalta kuin itse Catherine Zeta-Jones, voisi olettaa jonkin olevan pielessä. Mutta ei, Julia tekee hienon työn varjoonjäävänä sisarena. John Cusack on vireessä kuten aina ja hömppä taipuu muiltakin. Etenkin Christopher Walkenilla on paras rooli.
Stoori kertoo nimensä mukaisesti valkokankaan lemmikkien elämästä, ja mielestäni varsin piikikkäästi ja oivallisesti. Henkilöhahmot ovat tahallisen kärjistettyjä, ja ne tarjoavat muutamat hyvät naurut. Kukapa ei seiskoista, seuroista tai töllöstä olisi joskus bongannut itseään etsivää, masentunutta ja katkeraa miesnäyttelijää (Cusack), itseään täynnä olevaa ja hemmoteltua diivaa (Zeta-Jones), taka-alalta maineeseen nousevaa rillipäistä kaunotarta (Roberts) tai keplottelevaa, nuoleskelija-pr-miestä (Crystal). Ja emmehän toki halua unohtaa rahanahnetta studiopomoa (Tucci) tai luovuutta pursuavaa ja markkinavoimilla perseensä pyyhkivää ohjaajaneroa (Walken). Ja niitä hulluja kriitikkoja, jotka ylistävät leffoja maasta taivaisiin…
Valkokankaan lemmikit ansaitsee paikan hömppäkomedioiden eliitistä, ja Billy Crystal tienaa ison kasan sulkia hattuunsa niin käsikirjoituksen kuin kristallinkirkkaan suorituksen johdosta. Valkokankaan lemmikit ei jää mieliin loistoleffana, mutta keskikastia ylemmäs pureva naljailupaketti menee.
