Paganini

Joku

Huhhuh, olipahan kokemus taas. Klaus Kinskin ohjaustyö mestariviulisti Niccolo Paganinista on vähintäänkin omituinen esitys. Kinski on myös käsikirjoittanut tämän ja äijähän ilmeisesti koki suurinpiirtein olevansa Paganinin, paholaisen viulistin reinkarnaatio. Kinskin “Tarvitsen rakkautta” -kirjan lukeneena mua huvittaa suuresti tää leffa. Kinski näyttäytyy tässä just sellasessa narsistisessa valossa kuin minkälaisen kuvan hänestä saa kaikista haastatteluista ja tuosta kirjasta erityisesti. Mies on tässäkin kirjoittanut selvästi Paganinin itseään ajatellen. Kaikki naiset ihailevat ja rakastavat tätä rumilusta ja miehet ihailevat Paganinin nerokkuutta, ihan kuten Kinski itsestään ajatteli. Paganinilla on myös elämää suurempi kaikki rajat ylittävä rakkaus omaa poikaansa kohtaan. Todellisuudessahan Kinski oli vittumainen sosiopaatti joka ei tullut toimeen kenenkään kanssa. Todella moniongelmainen tapaus. Kuten Paganinin hahmoa tässä filmissä, tosielämän Kinskiä ajoi samanlainen raivopäinen yliseksuaalisuus ja vastenmielisen ahdistelevan perverssin käyttäytymismallit. Äijä olis nussinut varmaan kiviseinääkin jos siitä olis löytyny sopiva aukko. Panemista riittää tässäkin leffassa, ja väitteiden mukaan kuvauksissa sitä harrastettiin vielä ihan oikeasti. Aivan ilmiömäinen näyttelijä Kinski kaikesta huolimatta parhaimmillaan oli, sitä ei käy kiistäminen. Tämän teoksen kanssa Kinski haukkasi kuitenkin ihan liian ison palan, ohjatessaan ja käsikirjoittaessaan. Siihen ei näemmä ukosta meinaa ollut, sellaista sekoilua tää leffa on. Ilmeisesti Kinski oli alun alkaen halunnut Werner Herzogin ohjaamaan tämän, mutta Herzog oli kieltäytynyt. Mun mielestä Klaus Kinski oli vahvimmillaan nimenomaan juurikin Werner Herzogin mestarillisissa elokuvissa kuten Aguirre ja Nosferatu, kun ohjaaja osasi jollain ihmeellä valjastaa tän raivopään sen elokuvan raameihin. Paganinissa Kinski pääsee toteuttamaan omaa sairasta pääkoppaansa vapaasti ja lopputulos on sitten niin koherenttia kamaa kuin voi vaan odottaa. Ultimaattinen “vanity-projekti” ja super tekotaiteellista pööpöilyä riittää loputtomiin. Taustalla pauhaa vielä aivan jatkuvalla syötöllä, mikäs muukaan kuin viulu. Välillä se kuulostaa hyvältä ja välillä siltä, että tekee mieli ajaa itseään makitan iskevällä porakoneella tärykalvoihin.
++
Kinskin överi ja suuruudenhullu oman egon pönkitys-elokuva Paganini on loppujenviimeksi lähinnä kuriositeetti. Paikoitellen mukavan what the fuck -osastolle yltyvää häröilyä on hauska seurata, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Tää käy väkisinkin puuduttavaksi aina sillontällön kun Kinski luulee olevansa joku suuri ohjaajamaestro ja käyttää minuuttitolkulla, yllätys yllätys, itsensä kuvaamiseen. Jotenkin tunnen silti tarvetta jättää tän omaan hyllyyn, nimenomaan kuriositeettiarvonsa puolesta. En kyllä tiedä tuleeko tätä ikinä katsottua uudelleen. Ehkä. Ehkä ei.