Yön ritarin pettymys ei ilmeisesti ollut tarpeeksi vetävä nimi leffalle. Legenda saatetaan päätökseen ainoastaan edellisosien huuruilla.

21.7.2012 12:07

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:The Dark Knight Rises
Valmistusvuosi:2012
Pituus:164 min

“I tend not to be too emotional on the set, I find that doesn’t help me do my job.”
– Christopher Nolan Batman-trilogiansa päätösosan kuvaamisesta

Yön ritari palaa keskuuteemme neljän vuoden poissaolon jälkeen. Tänä aikana käsikirjoittaja-ohjaaja Christopher Nolan osoitti kietoneensa Warner Bros. -studion pikkusormensa ympärille. Tuskin kukaan muu olisi voinut viitata kintaalla supersankarielokuvan jatko-osalle unelmaprojekti Inceptioniin käytetyn kahden vuoden ajan ilman, että kärsimättömäksi muodostunut studio laittaisi tätä henkilöä vaihtoon – erityisesti kun kyseessä on yksi nykyisen supersankaribuumin kuumimpia hahmoja ja suurimpia vaikuttajia. Batman Begins (2005) ja Yön ritari (2008) rakensivat supersankari Batmanin legendan entistä synkemmältä ja realistisemmalta pohjalta, joka yhdessä isokaliiberisen näyttelijäkaartin ja villien toimintajaksojen kera nosti viittasankarin takaisin elokuvakansan huulille.

Nolanin versio Batmanin tarusta laitetaan pakettiin Yön ritarin paluussa, jossa yön ritari palaa Gothamin keskuuteen kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen. Tänä aikana Harvey Dentistä on tullut marttyyri, jonka muistoa kunnioittaen Gothamin rikollisuus on saatu kitkettyä määrätietoisin ottein. Läheisimmät ystävänsä menettänyt miljardööri Bruce Wayne (Christian Bale) on laittanut Batmanin kaavun naulaan ja erakoitunut kartanoonsa. Lepakkopuku pitää kuitenkin kiskoa jälleen niskaan, kun Gothamiin saapuu Bane (Tom Hardy), lihaksikas rikollisnero, jonka tarkoituksena on tuhota Gotham suistamalla se kaaokseen.

Yön ritarin paluu vaatii katsojaltaan hermoja ja kahden edeltäneen elokuvan hallinnan. Jos Yön ritari tuntui pitkälti itsenäiseltä jatko-osalta, Yön ritarin paluu kaivaa naftaliinista kaikki mahdolliset vanhat hahmot, todella vanhat hahmot ja yksityiskohtaisuuksiin menevät maininnat. Joitain katsojia tällainen aimo annoksen muistelutyötä vaativa kikkailu saattaa ärsyttää, mutta itse pidän tällaisesta lähes pakkomielteisestä maailmanrakentamisesta: sopivassa määrin käytettynä se saa kuvattavan maailman tuntumaan isolta, tiiviiltä ja huolellisesti toteutetulta. Itse asiassa Nolanin Batman-trilogia tulee olemaan merkittävä esimerkki elokuvasarjasta, joissa yksittäisinä elokuvina toteutetut osat saadaan tuntumaan siltä, että niiden tapahtumat olisi kaikki suunniteltu etukäteen.

Nolan ja Batmanin hahmo ovat aina sopineet hyvin yhteen. Nolanin elokuvien keskiössä on usein alansa huipputason ammattilainen, jonka kohtaamat haasteet ovat sidoksissa siihen, kuinka hyvin tämä pystyy hallitsemaan tunteensa ja harjoittamaan kyseisiä eturivin taitojaan. Batmanin treenausjaksojen lähestulkoon stoalainen luonne onkin aina tehnyt niistä tämän trilogian koukuttavimpia kohtauksia. Uutta ei Nolanille ole myöskään se, että sankari on mies, jonka tunteet naista kohtaan ajavat tämän ongelmiin. Bruce Wayne nimittäin kaipaa yhä edellisosien Rachel Dawesia, kun kuvioihin kompastelee muun muassa Selina Kyle (Anne Hathaway) – nimi, jonka sarjisfanit tunnistavat välittömästi, mutta jota ei silti koskaan kutsuta Kissanaiseksi. Hahmo on lempinimettömyydestä huolimatta kuitenkin tutunoloinen femme fatale, johon luottamista Batmanin täytyy punnita harkiten.

Yön ritarin paluussa ovat paikoillaan elokuvasarjan edellisistä osista tutut toimivat palaset. Elokuvan näyttelijät ovat ilmiömäisiä, kuvausjälki on kurinalaisen kaunista, leikkaus toimintajaksoja edeltävissä avainkohtauksissa luo jännitettä tehokkaasti, Hans Zimmerin musiikki toimii jälleen ja mukana on mielikuvituksekkaita toimintakohtauksia, joista Nolanin tuntien moni on tavalla tai toisella luotu oikeasti vaikka väkisin CGI-kuvastoon luottamisen sijaan. Tämä kaikki on suurenmoista löytää valkokankaalta jälleen kerran; ongelmallista vain on, että ne on löydetty sieltä jo kaksi kertaa aiemminkin. Ne ovat hyviä asioita, mutta niitä osaa jo tässä vaiheessa odottaa. Shokeeraavaa olisi, jos niitä ei löytyisikään – ja siiloin elokuva olisi todellisissa ongelmissa. Ne ovat nimittäin tekijöitä, jotka estävät monin puolin ongelmallista Yön ritarin paluuta romahtamasta suorastaan huonoksi elokuvaksi.

Vähän pettymyksellisesti elokuvassa menee pieleen juuri se, minkä siinä voi olettaa ensivilkaisulla menevän pieleen: kesto. Yli kahden ja puolen istumalihastreeni ei ole itsessään negatiivinen piirre – ongelmana on vain keksiä koko tuolle ajalle mielekästä sisältöä ja jäsentää se järkeväksi kokonaisuudeksi. Elokuvan ensimmäinen puolisko koostuu siitä, että Bruce Wayne palaa Batmanin hommiin. Elokuvan toinen puolisko koostuu siitä, että Bruce Wayne palaa Batmanin hommiin uudestaan. Tarinallisesti kuvion toistaminen kahteen kertaan ei ole mielekästä, vaikka jälkimmäisellä kierroksella haetaankin tunteikasta lisäsäväystä.

Elokuva kärsiikin laiskahkosta käsikirjoituksesta. Leffassa Gothamin tilanne saadaan kiristettyä äärimmilleen sattumien ja erinomaisesti pahisten pussiin pelaavien epätodennäköisyyksien avulla. Lisäksi mukana on kasa helposti arvattavia käänteitä, joista viimeiset paljastuvat vasta loppumetreillä, eikä kahden ja puolen tunnin elokuvalle ennalta-arvattavuus ole koskaan meriitti. Suoraviivainen ja heikosti lähempää tarkastelua kestävä rakenne oli myös edellisosien ongelma, mutta toisaalta Batman Begins pystyi paikkaamaan tätä näyttävillä toimintakohtauksilla ja uutuudenviehätyksellä, kun taas Yön ritari sekoitti soppaan trilleriasetelmaa tiukentavaa mielenkiintoista moraalipohdintaa, joka oli kytkettävissä terrorismin vastaisessa sodassa käytettäviin arveluttaviin keinoihin. Tiettyjen rajojen venyttäminen olikin osatekijä sille, mikä sai Batmanin elokuvien välissä vetäytymään varhaiseläkkeelle. Tässä nuo osaset puuttuvat.

Ongelmaksi muodostuvat myös leffan pahikset. Elokuvaa rakennetaan pitkään niin, että Banen motiivien taustalla on aatteellisen vakauden lisäksi henkilökohtainen kosto Batmanille. Tämä olisi hyvä syvennys edellä mainitun jatkumofiilisitelyn hengessä, ja se loisi helposti sarjan ehkä trilogian parhaiten motivoituneimman konnan. Tämä kuitenkin perutaan äkillisesti viime hetkellä, mikä jättää Banen täysin vaille sisältöä. Oikeaa hahmonkehitystä kokeva Selina Kyle pärjää onneksi huomattavasti paremmin, jos laskuista jätetään pois pakollinen romanssintynkä.

Yksi Nolanin Batman-sarjan tasaiseen ärsyttävistä pikkutekijöistä on ollut se, ettei se tunnu niinkään sijoittuvan keksittyyn Gothamiin, jossa mikä tahansa visuaalinen herkkupala olisi mahdollinen, vaan enenevässä määrin geneeriseen amerikkalaiseen suurkaupunkiin. Ilmakuvissa huomaa usein tuijottavansa Manhattanin rannikkoa tai New Yorkin Keskuspuistoa. Kyllä, tämän ansiosta Yön ritarissa harjoitettu terrorismin vastaisen sodan harmaiden alue pohdiskelu toimi kouriintuntuvasti – kovakouraiset kuulustelut, puhelinurkinnat ja ulkomaille tehdyt salaiset kidnappausoperaatiot olivat moraalisen kamppailun suola. Ikävä kyllä kaupunkia tasapaksuntava trendi ajaa sarjan lopulta siihen, että hyvästä kuvauksesta huolimatta Gothamissa ole juuri mitään visuaalisesti mielenkiintoista. Ei Inception räjäyttänyt tajuntoja siksi, että Nolan osasi taltioida esimerkiksi Pariisin kauniisti vaan siksi, että Ranskan pääkaupungin näkee harvemmin taittuvan itsensä päälle.

Jos Gotham ei tunnu aidolta tai mielenkiintoiselta paikalta, tämä johtaa siihen, että paljon esillä olevat puheet Gothamin sielusta ja sisukkuudesta muuttuvat tyhjiksi: vertauskuvasta tosimaailmaan tulee pääasia, kun taas elokuvan sisäinen logiikka ei tyydytä. Elokuva valmistelee asetelman, jossa Banen hyökkäysten vuoksi Gothamin asukkaat pääsisivät päättämään kaupungin selviytymisestä. Samalla on tarkoitus pohdiskella, mikä on Occupy Wall Streetin tyyppisen liikehdinnän todelliset mahdollisuudet rauhanomaiseen yhteiskuntamuutokseen, ja mitkä olisivat sen toiminnasta mahdollisesti aiheutuvan vallankumouksen huonot puolet.

Todellisuudessa tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa, teoriaa ja sanahelinää. Banen taakse eivät asetu kansan syvät rivit vaan hänen jo aiemmin rekrytoimansa joukot ja vankilasta vapauttamansa rikolliset. Tämä sakki vaeltelee ympäri Gothamia etsien kaupungin rikasta väestönosaa ja järjestäen näille näytösoikeudenkäyntejä. Yön ritarin paluusta puuttuu siis edellisosasta kiintoisan tehnyt moraaliongelma ja -pohdiskelu. Tällä kertaa pahat ovat pahoja, hyvät hyviä, ja paitsi kaupunki fyysisesti, myös sen miljoonaväestö on tasaisesti vajonnut pelkän statistin asemaan. Tämä myös pienentää viimeisen toimintakohtauksen potentiaalisesta koko kaupungin kattavasta sotatilasta yhden kadunpätkän mittaiseen jenginujakkaan ja pieneen kortteliralliin, jota yritetään väkisin tehostaa keinoista halvimmalla: alaspäin tikittävällä tuomiopäivän kellolla. Tällainen ratkaisu on pettymys tunteikkuuden, spektaakkelin ja tarinan näkökulmasta.

Yön ritarin paluussa toimivat täsmälleen ne osat, jotka toimivat aikaisemmissakin osissa, ja joiden toimiminen Christopher Nolanin elokuvassa on suurin piirtein itsestäänselvyys. Selkeimmin onnistuvat näyttelijät. Palaavista konkareista Michael Caine, Christian Bale ja Gary Oldman puristavat hahmoistaan irti entistäkin suloisenkitkerämmät mehut, kun taas uusista tulokkaista Jospeh Gordon-Levitt ja Anne Hathaway vievät katsojan sydämen mennessään määrätietoisuudellaan ja haavoittuvaisuudellaan, vaikka molempien tapauksessa tiettyä alleviivausta olisi lopussa voinut välttää. Lisäksi Tom Hardyn Bane täyttää kelvollisesti Heath Ledgerin Jokerin saappaita. Vaikka Ledger oli roolissaan kuin maaninen luonnonvoima, Hardy on, kuten ennenkin parhaimmillaan, fyysisesti vakuuttava ja pelottava ilmestys, eikä hän ennakkopelkojen mukaisesti jämähdä maskinsa taakse. Lisäksi on hauskaa katsoa sivuosien avautuvan kuin jokin scifi- ja fantasiaroolien Kuka kukin on -listaus. Mukaan ovat ehtineet muun muassa Game of Thronesin Pikkusormi, Torchwoodin Owen Harper ja Tähtiportin Teal’c. Muutkin Nolanin perinteiset onnistumisen aiheet ovat läsnä, mutta eivät yhtä mittavasti kuin ennen. Esimerkiksi Hans Zimmer ei enää yllä juuri parantamaan aikaisempaa pohjatyötään, ja ainutlaatuisia toimintajaksojakin on yllättävän vähän mukana.

On hienoa nähdä, että Batmanin tarina saapuu päätökseen, ja vieläpä tavalla, joka on johdonmukainen edellisosien kanssa. Ikävä kyllä tämä huipentuma kulkee loppuun asti ainoastaan edellisosien huuruilla. Yön ritarin paluu kuvaa jälleen kerran kurinalaista kouluttautumista korkean tason uhkaa vastaan, mutta legendan suuresta tunteellisesta finaalista puuttuu tunne – ja siihen tämä elokuva kompastuu. Se on kasa hyvin tehtyjä kohtauksia, jotka eivät muodosta edellisosien perusteella ansaittua huikeaa kokonaisuutta.

Arvosteltu: 21.07.2012

Lisää luettavaa