Telly Paretta (Julianne Moore) on ainokaisensa Samin lento-onnettomuudessa menettänyt äiti, joka ei tahdo päästä yli 9-vuotiaan poikansa kuolemasta, vaikka aviomies ja psykiatri (Gary Sinise) yrittävätkin autella. Yhtenä vähemmän kauniina päivänä Telly saa huomata kaikkien Samia koskevien muistoesineiden kadonneen. Ei siinä mitään, mutta pian kaikki väittävät, että Samia ei ole koskaan ollutkaan. Psykiatri tietty tyynnyttelee, vaikkei usko potilastaan pätkääkään.
Leffan alku tarjoaa lieviä yhtymäkohtia M. Night Shyamalanin läpimurtopätkään Kuudes aisti, ja psykologisena trillerinä käynnistyvä Unohdetut näyttääkin pyrkivän kyseisen elokuvan 2000-luvun vastikkeeksi. Harmi vain, että pian Unohdetut karkaa jonnekin salaliittoteoria-aiheisten elokuvien joukkoon, kunnes loppu on jo lähes määrittelemätöntä sekoilua. Mukana pyörii tietty myös kolmikirjaiminen jenkkijärjestö, tällä kertaa NSA.
Aluksi Tellyn pyrkimykset totuuden selville saamiseksi pyörivät ympyrää. Pian panokset lisääntyvät ja tapahtumat sakenevat entisestään. Tunnelman lisääjiksi tarkoitetut kohdat ovat yhtä tyhjän kanssa: ne arvaa etukäteen, vaikkei yrittäisikään. Kun takakansitekstissä mainittu puolentoista tunnin rajapyykki alkaa lähestyä, selitykseksi tarjotaan löyhin ja tylsin mahdollinen. Lopun paljastus on kai tarkoitettu jonkinlaiseksi twistiksi, mutta eipä se paljoa hetkauta. Näyttelijälistan alkaessa pyöriä olo on tyhjä: tähänkö sitten piti tämäkin iltapäivä käyttää?
Unohdetut on pelkkä ympäripyöreä tekele, jonka ainoa kohokohta on sen loppuminen. Näyttelijät pyörivät ympäriinsä paperinohuissa hahmoissaan ja toistavat – erityisesti Moorelle on annettu tällainen osa – lauseita yhdellä sisällöllä, tyyliin ”Where is my baby?”, ”You have to believe me!” tai ”What is going on?” Huh-huh, tätä ei kiitos lisää.
nimimerkki: X-tyyppi
