Suomi-filmin parhaimmistoon luokiteltu leffa täytyi katsastaa. Elokuvan kantamana teemana on Eppujen lyriikat biisistä Murheellisten laulujen maa, eikä elokuva ole paljon valoisampi. Toisarvoisena teemana on pahan olon siirtyminen toiselta toiselle nimekkään neuvostokirjailijan ideologian mukaan, ja huomasin tosiaan saman efektin itsessänikin. Paha maa onnistuu siinä, mihin se ehkä tähtääkin: saamaan pahan olon. Eikös sellaisen pätkän tuottaminen ole kuitenkin aika helppoa?
Kovin oli synkkää. Loppu on lähellä -kommenttia viljeltiin viljalti, eikä odottamaani pilkahdusta tullut missään vaiheessa. Elokuvan sanomaksi tulkitsin epätoivon, turhuuden ja tarkoituksettomuuden. Kuin pitkä pimeä tunneli, joka vain jatkuu. Elokuvan loppukommentti ja katsojalle välitettävä sanoma vääntyy muotoon: millään ei ole mitään väliä. Yllättävä kannanotto populaarikulttuurin lemmikkejä suosivalta tuotantotiimiltä.
Elokuva ei kuitenkaan onnistu riipaisemaan syvemmälle kuin dokumenteista tuttuun epäoikeudenmukaisiin ihmiskohtaloihin ja loputtomaan tuskaan. Sitä paitsi mielikuvitukseton oli myös tapahtumien kulku: hyvä tarkoitus, huono kohtalo. Tosielämässä on havaittu myös päinvastaista toimintaa. Hahmot jäävät aiheeseen verraten liian kylmiksi, kohtalot ovat ikävän samanlaisia ja päähenkilöiden satunnainen toisiinsa törmäileminen tuo mieleen näyttelijöiden vähyyden a’la Salatut elämät. Sitähän tämä suureen ääneen kaikunut kupla vain olikin: normaalia likaisempaa saippuaa.
nimimerkki: Misaele
