The Lone Ranger on saanut juurensa vuonna 1933, jolloin tuosta fiktionaalisesta naamiodusta sankarista kuultiin ensimmäistä kertaa radio-ohjelmassa. Koska ohjelma menestyi, kirjoitettiin sankarista kirjoja ja tämän jälkeen siirrettiin se myös valkokankaalle, sekä televisiosarjaan joka pyöri ruudussa 50-luvulla. Nyt tarina on saanut mielenkiinnottoman päivityksen 2000-luvulle suuren budjetin saattelemana.
Tarina sijoittuu villin lännen aikaan, jolloin kömpelö John Reid (Armie Hammer) liittoutuu yhteen hölmön intiaanin, Tonton (Johnny Depp) kanssa taistelemaan oikeuden puolesta. Vastustajakseen parivaljakko saa pahamaineisen roiston, Butch Cavendishin (William Fitchner), jonka tavoite on varastaa mahdollisimman paljon hopeaa keinolla millä hyvänsä. Cavendishia metsästäessä Tonto ja Reid ajautuvat kommelluksista seuraaviin Vebrinskin ohjaamassa versiossa The Lone Rangerista.
Elokuva pyrkii jatkamaan pitkälti Pirates of the Caribbeanin jalanjälkia, ratsastamalla kuitenkin jo moneen otteeseen nähdyillä vitseillä ja lähes olemattomalla tarinalla. Käsikirjotus ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tarjoa paljoakaan uutta. Kliseisiä polkuja kulkeva lähes olematon juoni pyritään peittämään loppuun kulutetulla huumorilla ja koska elokuvan käsikirjoitus lähestulkoon nojaa täysin näihin kahteen asiaan, ei se tarjoa kovinkaan viihdyttävää seikkailua. Näyttelijät pyrkivät kuitenkin parhaansa mukaan peittämään tylsähkön käsikirjoituksen.
Depp tekee perusvarman roolisuorituksen Tontona, vaikkakin jatkaa pitkälti Jack Sparrowille luomaansa polkua. Hahmo ei kuitenkaan ole läheskään yhtä viihdyttävä kiitos käsikirjoituksen, eikä miehen kommelluksiakaan tulla näkemään yhtä paljoa. Toisinsanoen Tonto on kuin hillitty versio Jack Sparrowista samoilla vitseillä höysettynä. Armie Hammer on ihan kelpo Lone Ranger ja onnistuu lyömään Deppin kanssa kemiat yhteen suhteellisen hyvin, vaikkakaan käskirjoitus ei tarjoa parille kovinkaan nasevaa sanailua, taikka viihdyttäviä hetkiä. William Fitchner ottaa haltuun pahiksen roolin Butch Cavendishina ja pyrkiin ottamaan roolista irti kaiken mahdollisen, harmillisesti herran roolihahmo on kuitenkin mitä kliseisimpiä pahiksia hetkeen, eikä hänenkään hetkensä täten kovin kiinnostavia ole. Helena Bonham Carter, tuo nainen jonka kemia Deppin kanssa on lähes lyömätöntä saa vain muutaman hassun kohtauksen, jotka nainen hoitaa kotiin toki kunnialla. Kuitenkin naikkosen taidot jätetään lähes kokonaan huomioimatta, eikä häntä päästetä edes Deppin kanssa kommeltamaan tuttuun viihdyttävään tapaan.
Kehnoa käsikirjoitustaan elokuva pyrkii myös peittämään komeilla maisemakuvilla ja erikoistehosteilla. Tässä elokuva onnistuukin melko hyvin. Utahissa, Monumenttien laaksossa kuvatut kohtaukset ovat silmiä hivelevän kauniita. Myös elokuvan loppupuolella nähtävä suurehko taistelukohtaus junassa on melko näyttävää CGI:tä kokonaisuudessaan. Elokuvan visuaalinen ilme on muutenkin pääosin suurehko ja lähes jokainen kohtaus sisältää jonkunsortin maisemaa tai tyylikästä erikoistehostetta. Tällä on pyritty ilmeisesti antamaan elokuvalle mahdollisimman iso kuva ja se lieneekin yksi elokuvan viihdyttävimpiä ja oinnistuneimpia puolia.
The Lone Rangerista puuttuu kunnolliset syvennykset hahmoihin ja mielenkiintoinen tarina, eikä se täten onnistu luomaan kovinkaan jännittäviä kohtauksia. Asiaa ei myöskään auta tylsähköt, tunnelmaa pilaavat kehnot musiikkivalinnat. Myös ylipituus vaivaa elokuvaa pahemman kerran. Kaksi ja puolituntia elokuva vyöryy eteenpäin todella puuduttavan oloisesti. Löysin itseni monesti elokuvan aikana harhailemassa omissa ajatuksissani, eikä se ole koskaan viihdyttävän elokuvan merkki. Kaikesta huolimatta ei tämä ihan täystuho kuitenkaan ole. Mikäli viihtyi Pirates of the Caribbeanien seurassa, tulee tämänkin elokuva mahdollisesti viihdyttämään kertaviihteenä. En kuitenkaan suosittele nostamaan odotuksia kovinkaan korkealle, sillä kyseessä ei mielestäni ole kovinkaan kekseliäs saatika viihdyttävä teos, vaan pikemminkin kliseisiä polkuja kulkeva ja samoja vanhoja vitsejä pyörittävä elokuva.
