Valistunut lukija lieneekin jo kuullut sellaisista elokuvahistorian suurteoksista kuin [movie]Seitsemän samuraita[/movie] ja [movie]Lääninherra Sansho[/movie], jotka tyypillisesti nousevat nopeasti puheenaiheeksi pantaessa kaikkien aikojen parhaita alan teoksia järjestykseen. Samana vuonna ilmestyneistä klassikoista Keisuke Kinoshitan 24 silmää on todellisuudessa kotimaassaan ehkäpä kahta edellistäkin arvostetumpi tapaus, jonka suosiota idässä voinee verrata vähän johonkin [movie]Casablanca[/movie]an ja Chaplinin [movie]Kultakuume[/movie]eseen lännessä. Kuin kirsikkana kakun päällä 24 silmää nappasi aikoinaan vielä Kinema Junpon himoitun vuoden parhaan elokuvan tittelin sekä Golden Globenkin Kurosawan ja Mizoguchin klassikoiden nokan edestä.
Aikansa japanilaiset vientileffat tuntien varsin yllätyksellisenä käänteenä saattaa tulla fakta, ettei kyseessä suinkaan ole historiallinen tai samurairaina vaan sikäläiseen omaelämänkerralliseen romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosassa on erään pienen saaristolaiskylän koululuokka. Näiden opettajaksi saapuu polkupyörällä kulkeva ja länsimaisesti pukeutuva moderni nuori nainen, jonka pasifistiset ja elämänmyönteiset opetukset jättävät pieneen saaristolaisyhteisöön nopeasti lähtemättömän jälkensä.
Elämä lama- ja sota-ajan Japanissa ei kuitenkaan ole silkkaa leikkiä ja laulua. Pikku hiljaa sodan lähetessä köyhän kansan sanan- ja mielipiteenvapaus alkavat vähä vähältä kaventua, vanhat lastenlaulut vaihtuvat ääripatrioottiseen marssimusiikkiin ja vanha opettaja päätyy hyvästelemään sotaan lähteviä lapsiaan ja vanhoja oppilaitaan samoin kuin nämä aiemmin opettajaansa. Lopulta köyhien perheiden lapset eivät koskaan pääsekään jatkamaan opintojaan, sotaan sankareina lähteneet nuoret eivät välttämättä koskaan enää palaa kotiseuduilleen eivätkä kaikki taakse jätetyt perheenjäsenetkään elä näkemään tulevia rauhanpäiviä.
Keisuke Kinoshitan uran kuuluisimman yksittäisen teoksen tarina on pohjimmiltaan varsin perinteikäs ja selvästi kotimaassaan koskettava sekä nostalginen, mutta oikeasti koko muu elokuva on teknisesti vähintään yhtä yksinkertaista tekoa. Kinoshita ei periaatteessa käytä juurikaan Yasujiro Ozun ja muiden aikansa draaman mestareiden töitä monimutkaisempia tekniikoita; monessa kohtauksessa kamera pysyy pitkiä aikoja lähes täysin paikallaan tai pienessä liikkeessä, välillä nähdään kauniita kuvia aallokosta, saariston maisemista sekä lapsista kirsikkapuiden alla, mutta suurimman osan ajasta kaikenlainen tekniikka lutviutuu osaksi kokonaisuutta niin luonnollisesti ettei sitä edes huomaa tai tule ajatelleeksi missään kohtaa.
Mitä taas tulee näyttelijöihin, on kyseessä hyvin pitkälti aikansa supertähti Hideko Takaminen henkilökohtainen show, mutta eivät muutkaan esittäjät mitenkään erityisen huonoja ole. Useammalle vuosikymmenelle sijoittuva tarina esimerkiksi tekee taajaan pieniä loikkauksia useita vuosia eteenpäin, eikä lennosta vaihtuvia eri-ikäisiä lapsinäyttelijöitä tule monessa kohtaa huomanneeksi laisinkaan. Chishû Ryûn sympaattisen pappamaisen persoonan tosin tunnistaa melkein roolissa kuin roolissa silkasta paksusta aksentistaan vaikka mies lausuisi vain yhden tai kaksi lyhyttä repliikkiä. Tässä ukko nähdäänkin pienessä sivuosassa vanhana opettajana etenkin alussa.
Lopussa Kinoshitan positiivinen sanomakin alkaa vihdoin muotoutua. Sodan jälkeen Japanissa alkoi kukoistaa uudenlainen länsimaisen humanismin sävyttämä henki, jonka inspiroima Keisuke Kinoshitakin on selvästi itsekin ollut suurtyötään tehdessään. Vaikeista vuosista ja tukahduttavasta militarismista huolimatta vanhan opettajan optimistiset ajatukset ovat selvästi juurtuneet, kantaneet hedelmää ja onnistuneet muovaamaan maailmasta vähän paremman paikan kaikille nykyisille ja tuleville sukupolville, mutta vielä on paljon tehtävää.
Kaunis sanoma kauniissa elokuvassa.
