Herkules
Tässä yksi päivä kiertelin internetin saloja, kun törmäsin videokaappariin, jolla voi tallentaa vanhat kunnon VHS -nauhat suoraan tietokoneelle ja sitä kautta DVD:lle. Tilaukseen lähti ja saapuikin hyvin nopeasti.
Kun aloin katsella, mitä lukemattoman suuresta VHS -kokoelmasta polttaisin levylle, törmäsin johonkin aaveeseen suoraan menneisyydestä. Edessäni oli VHS -kotelo, missä ei ollut muuta, kuin kasetti, jonka likaantuneessa tarrassa luki seuraava:
”Herkules”
Äkkiä, kaikki ne suloiset muistot lapsuudestani vyöryivät ylitseni, kuin tsunami Aasian… Ymmärrätte kyllä. Tuolloin rakastin tätä elokuvaa yli kaiken, ja kun aika kultaa muistot, niin tämä on edelleenkin ollut suosikkejani Disney -elokuvista. Mutta miten se kestää melkein aikuisen tuomitsevan nyrkin? Noh, se nähdään.
Heti aluksi huomaamme, kuinka animaatio on erillaista, kuin muissa Disneyn animaatioelokuvissa. Rennompaa. Se ei silti tarkoita, että animaatio olisi kuraa. Ei suinkaan. Pois se minusta. Animaatiojälki on todella laadukasta ja vaikutteita on otettu hyvin paljon muinaisen Kreikan taiteesta. Tiedättehän? Kiemuroita ja epäsuoria viivoja.
Eli juoni on seuraavanlainen:
Zeus (Esa Saario) ja hänen vaimonsa, Hera (Riina Paatso), ovat saaneet lapsen, joka on nimetty osuvasti Herkulekseksi (Antti L.J Pääkkönen, Mika Turunen, Jarkko Tamminen)… Koska Herakles kuulostaa liian naiselliselta? En tiedä. Herkules saattaa olla Amerikkalainen tapa sanoa tämä sankari.
Kaikki jumalat ovat kokoontuneet juhlistamaan tätä ilotapahtumaa ja kaikki ovatkin iloisia, paitsi Hades (Seppo Pääkkönen), joka haluaisi koko Olympoksen hallinnan, mutta joutuu lähtemään nöyryytettynä takaisin omille kotikonnuilleen manalaan ja alkaa suunnittelemaan maailmanvalloitusta.
Toteuttaakseen ilkeän suunnitelmansa, Hades pistää apurinsa, Piinan ja Paniikin, tekemään Herkuleksesta kuolevaisen, mutta tohelot apuridemonit eivät onnistu tekemään Herkuleksesta kokonaan kuolevaista ja Herkuleksen adoptoivat kaksi kuolevaista vanhempaa.
17 vuotta myöhemmin, Herkules on nuori, innokas ja tohelo supervoimakas nuorukainen, joka aina yrittää, mutta epäonnistuu. Tuhottuaan torin, Herkules lähetetään etsimään suuntaansa ja Zeuksen temppelistä löytyy sekä heppa-Pegasos ja pappa-Zeus, joka kertoo, että päästäkseen takaisin Olmpokselle, pitäisi hänestä tulla oikea sankari. Tässä voi auttaa kuuluisa sankarikouluttaja.
Sankarikouluttaja, Phil (Eero Saarinen), paljastuu olevan äreä, eläkkeellä oleva kentti, joka suostuu yrittämään vielä viimeisen kerran tehdä sankaria. Ja treenimontaasin jälkeen alkaa Herkuleksen matka kohti itsensä löytämistä, rakkautta mystisen Megin muodossa ja takaisin olympoksolle pääsyä.
Herkuleksen hahmot ovat kaikki, paitsi Herkules itse, hienosti kirjoitettuja. Jopa naispääosa, Meg, osaa olla sympaattinen ja peräti traaginen hahmo. Hades taas on äkkipikainen, mutta samalla ”cool” ja tämä puoli tekee Hadeksesta inhottavan houkuttelevan. Juuri sellainen hahmo, joka on lipevä, mutta käyttäytyy, kuin pikkulapsi, kun ei saa tahtoaan läpi. Yhdellä lauseella summaan sen niin, että Hades on yksi parhaista animaatiopahiksista. Ikinä.
Hadeksen pirun pikku apurit Piina ja Paniikki ovat kuitenkin kaikista nautittavimmat hahmot koko pätkästä. He ovat toheloita ja sympaattisia. He ovat juuri sellaisia, jotka aina yrittäessään epäonnistuvat, mutta jotenkin saavat anteeksi vain epäonnistuakseen uudestaan. Tuntuu, että nämä kaksi ”Stoogea” eivät näe elämässään muuta, kuin epäonnistumisia ja se tuo heitä lähelle ihmisiä. Yleisö on aina heikomman puolella.
No? Mikä sitten on Herkuleksen huono puoli? No… Herkules. Hän on turhan sutaistu ja yksitoikkoinen hahmo ollakseen pääosassa. Herkules ei hahmona osoita merkkejä kasvusta ennen viimeistä viittä minuuttia, vaan on koko elokuvan nuori tohelo täynnä naivetea ja tämä toheluus ei ole yhtä sympaattista, kuin Piinassa ja Paniikissa. Samoin Zeus on ärsyttävä hahmo. Zeus on kuin se luokan epätoivoinen jokeri, joka koittaa saada kaikki nauramaan lapsellisilla jutuillaan. Ja nähtävästi se on periytynyt Herkulekseen.
Entä musiikki? Millaista se on?
Sanotaanko vaikka näin, että Herkuleksen musiikkia sanotaan kaikista heikoimmaksi kaikista Disney -elokuvista. Näin Suomalaisten mukaan, mutta minä sanon, että antakaa sille mahdollisuus. Musiikki on toteutettu gospelperiaatteella ja kun kerta tämä musiikkityyli ei ole meille pohjolan karskeille hevifaneille niin tuttu, niin tottakai se kuulostaa hieman omituiselta. Musiikki on Herkuleksen hyvä sekä huono puoli. Koska se on gospelia, niin se ei oikein toimi US ja A:n ulkopuolella, mutta se sopii kuin nyrkki silmään elokuvan tunnekuvaan. Ehkä kaikista parhain kappale on Megin (Laura Voutilainen) ”En saa rakastaa” (I Won’t Say I’m in Love) joka on niin gospelmusiikkimainen, kuin olla ja voi ja allekirjoittanut sanoo, että kyseinen kappale on yksi parhaista Disney -kappaleista. Ikinä.
Pelkästään lapsille tämä elokuva ei kuitenkaan ole. Herkuleksessa on romanttinen alajuoni, jonka premissinä on se, että ihmiset tekevät hulluja asioita rakkaudesta ja lisäksi Herkuleksessa on äreän, vanhan valmentajan viimeinen toivo saada menestystä… Hei, tuo kuulostaa tutulta? Rocky? Kyllä, se on Rocky. Philin ja Herkuleksen välinen suhde toimii, kuin nyrkkeilijä ja hänen valmentajansa. Juuri kuten Rockyssä. Yhden kerran jopa viitataan ylläolevaan elokuvasarjaan. Nämä kaksi asiaa, siis Piinan ja Paniikin lisäksi, tuovat viehätystä aikuisille katsojille, joten tätä voivat katsoa moni muukin.
Ei ehkä Disneyn kaikkien aikojen parasta tuotantoa, mutta kenties, kenties, viimeinen hyvä kalvoanimaatioelokuva, mitä kyseiseltä yhtiöltä on tullut.
